|
Der freiwillige Bettler Der Schatten Mittags Die Begrüssung
Tässä lukujaksossa Zarathustra ei ole enää yksin eikä pelkkien eläinten seurassa. Hänen jalkainsa juureen kertyy toistakymmentä aikaisemmin tavattua henkilöä.
Vapaaehtoinen kerjäläinen
… jokin lämmin ja elävä vilkastuttaa minua, sen täytyy olla tässä lähelläni. … tiedostamattomia seuralaisia ja veljiä pyörii ympärilläni, heidän lämmin hengityksensä liikuttaa sieluani. - Mitä? Tarvitseeko yli-ihminen muiden seuraa? Tosin myöhemmin selviää, että nämäkin ovat jossakin mielessä 'parempaa väkeä'. Tarkemmin katsoen näkee kuitenkin vain lehmiä, joiden lämmin hengitys lämmittää suurta miestä. Mutta lehmät kuuntelevat jotakin innokkaasti. Siellä täytyy olla puhuja. Työntää lehmät tieltään, siellä on rauhaa rakastava vuori-saarnaaja rähmällään maassa hurskaine katseineen. Mitä etsit täältä? Sitä samaa kuin sinäkin: 'häirintärauhaa', onnea maan päällä. Sen lisäksi haluan opettaa näitä lehmiä. Miksi tulit häiritsemään? Jos emme toimi kuten lehmät, emme saa sijaa taivasten valtakunnassa. Märehtimään on opittava. Kenen kanssa oikein puhun? - Itse Zarathustra! Jopa sattui! Suuri onni! Oletko se vapaaehtoinen kerjäläinen, joka aikoinaan luopui suuresta omaisuudesta? … se, joka häpesi rikkauttaan ja pakeni köyhien luo. Mutta nämä eivät häntä hyväksyneet. Ja niin hän meni lopulta eläinten, näiden lehmien joukkoon.
Ja sitten puhutaan himoista ja haluista ja rahvaasta. Leppoisan elämän ovat lehmät keksineet. Märehtivät kaikessa rauhassa auringon paisteessa. Hyvä, hyvä. Sinun pitää nähdä myös minun eläimeni, kotkani ja käärmeeni. Sellaisia ei ole maan päällä. Puhu eläimilleni onnesta. Minun on etsittävä kultahunajaa. Hätähuuto. Olet eläimiä parempi, oi Zarathustra! Älä imartele! Ja heittää kivellä vierasta, joka pakenee kiireesti.
Varjo
No, tämähän piti arvata: yksinäiselle seuraksi riittää oma varjonsa. Mutta tuntuu vähän hentomieliseltä, että Zarathustrallekin, sellaiselle kovikselle. Enkö pääse pakoon varjoani. Se ei olekaan Zarathustra, joka puhuttelee varjoaan, vaan varjo, joka heittäytyy tuttavalliseksi isäntänsä kanssa. Zarathustra lähtee juosten pakoon. Mutta matkassa onkin nyt kolme: vapaaehtoinen kerjäläinen, Zarathustra. Tarvinneeko tuota pelätä, vaikka sillä näyttääkin olevan pitemmät jalat kuin minulla. Kaikki kohtalot olen kanssasi jakanut. Missä sinä istuit, siellä myös minä. Totuutta ei ole, kaikki on sallittua. Missä on kotini? Ei missään. Olet kadottanut tavoitteesi, samalla myös tien sinne.
Keskipäivällä
… ja Zarathustra juoksee ja juoksee eikä tapaa enää ketään. Yksin jää miettimään kaikkia hyviä asioita - tuntikausiksi. Jano yllättää. Rypäleitä itselleen taittaa. Asettuu maahan lepäämään. Murhe mielen valtaa. Kuin väsynyt laiva tyveneen lahteen. Oi, onni, onni, miksei kukaan paimen huiluaan soita? Onni on pieni asia. Ja niin hän uinahtaa uudelleen ja näkee unta.
Tervetulotoivotus
Niinpä pitkien harhailujen ja turhien yritysten jälkeen Zarathustra joutuu uudelleen luolalleen. Ja mikä siellä odottaa? Hätähuuto tietenkin. Ja se kuuluu hänen omasta luolastaan. Mikä näytelmä häntä siellä odottaakaan! Luola täynnä väkeä. Oikeanpuoleinen kuningas, vasemmanpuoleinen kuningas, Lumooja, Paavi, vapaaehtoinen kerjäläinen, varjo, surullinen ennustaja, ruma ihminen, kaikki, kaikki. Ja näiden keskellä tietenkin Zarathustran kotka, viisas käärme ripustautuu hänen kaulaansa. Tätä kaikkea katselee Zarathustra suuresti ihmetellen. Te epätoivoiset, teidän hätähuutonne minä kuulin siis. Nyt tiedän missä se on mitä etsin: korkeampi ihminen. Se on täällä omassa luolassani. Sitten oikeanpuoleinen kuningas puhuu. Zarathustra vastaa: Vieraani, te korkeammat ihmiset, puhun kanssanne saksaa ja selvästi. En odottanut teidän olevan täällä. Minulle ette kuitenkaan ole tarpeeksi korkeita ja vahvoja. Ja seuraa pitkä saarna, jossa todistellaan läsnä olevien kelvottomuus. Ei, ei, kolme kertaa ei. Nauravat leijonat, niiden täytyy olla tulossa. Ne ovat kyllin vahvoja sotilaikseni. Ja taas: mitä antaisinkaan saadakseni lapsia!
|