|
Romaanin päähenkilöt tapaavat kirjastossa
Kansa oli hullaantunut 1870-luvulla Makartin juhlakulkueesta ja kreivi Leinsdorf arveli, että siitä voisi saada mallia paralleeliaktion tilaisuuteen tai tilaisuuksiin. Arnheim, Diotima ja Ulrich lähtivät hovikirjastosta tutustuttuaam tuosta kulkueesta laadittuihin dokumentteihin, kun törmäsivätkin kenraali von Stummiin, joka oli tulossa kirjastoon.
Diotima ja Ulrich erosiv at kenraalista melko pian noutaakseen vaunut, mutta Arnheim jäi suopeuttaan osoittaakseen keskustelemaan von Stummin kanssa. Arnheim valitteli, että kaikki nykyään olivat kirjailijoita, lukijoita ei enää juurikaan ollut! Kirkko oli menttänyt auktoriteettinsa ja tunteet ja moraali ajelehtivat ankkuritta.
Kenraalista oli kiusallista kuunnella moista filosofointia keskellä kirkasta päivää ja hetken edelleen kuunneltuaan ajatteli, ettei hänestä olisi ihme, vaikka menisi polvilleen ja alkaisi syödä ruohoa. Hän katseli ympärilleen saadakseen Diotimasta ja Ulrichista apua tuon katkeamattoman ”filosofoinnin” keskeyttämiseksi, mutta nämä olivat jo loitonneet ja vaipuneet yhtä vaateliaaseen keskusteluun väitellen siitä, voiko sielu astua esiin varjosta, jossa se tavallisesti on. Ulrich oli kauhuissaan:”Näinkö pitkällä siis jo ollaan, että tuo jättiläiskana puhuu aivan samoin kuin minä?”
Ulrich huomasi kuitenkin tulleensa viime aikoina pehmeämmäksi, hän ei enää keskustellut aina hyökkääjän asenteella. Hän lausui:”minusta te olette kuin ihminen, joka tosissaan aikoo lentää kuuhun.”. Kuuhun lentämisen sijaan Ulrich suositteli serkulleen ryhtymistä Arnheimin rakastajattareksi ehdoitta ja pian. Tätä puhetta Diotima ei suvainnut, mutta vakuutti voivansa mennä äärimmäisyyksiin.
Sillä välin kun Ulrich ja Diotima keskustelivat serafisesta rakkaudesta Arnheim ilmoitti kenraalille, että sielu oli lähestymässä loppuaan. Moinen uutinen alkoi olla jo liikaa kenraalinkin sotaharjoituksissa kouliintuneelle itsehillinnälle. Arnheim ei kiinnittänyt keskustelukumppaninsa mielentilaan kuitenkaan mitään huomiota, vaan avasi mukanaan olevan kirjan ja osoitti kuvaa, jossa kenraalin käsityksen mukaan ei ollut ihmistä eikä kurppaa, vaan jonkinlainen harhauma.
Tätä harhaumaa Arnheim ihastuneena osoitti ja kenraali tuumaili, että nyt täytyisi olla tarkkana siinä, miten jatkossa sanansa asettaisi. Tosin Arnheim oli vauhdissa arvostellessaan saksalaisuutta ja ihaillessaan itävaltalaisuutta eikä jättänyt kenraalille paljoakaan aikaa. Kenraali onnistui tosin työntämään väliin kommentin, ettei keilan tai karambolin pelaamisessa ollut eroja saksalaisen ja itävaltalaisen pelityylin välillä yrittäen näin saada keskustelun maan pinnalle. Onnistumatta. Arnheim nimittäin sai tuostakin huomautuksesta kimmokkeen uuteen analyysiin.
Arnheim kiitteli kenraalia tämän tuesta rouva Tuzzille ja kenraali hädi tuskin tointui hämmennyksestään huomaamaan:”Hittovie, se mies tahtoo sinulta jotakin!”
Samaan aikaan Diotima pohti, pitäisikö hänen luopua rakkaudestaan, suistua aviorikokseen vai löytää jokin kolmas tie. Hänen pohdiskelujensa lopputulema oli, että mitä vähemmän persoonallista jää maailmaan, sitä enemmän totuutta löytyy. Kun persoonallisuudelle annettu väärä merkitys katoaa, ihminne siirtyy uuteen, parempaan tilaan. ”Antakoon tulla kun on tullakseen” neuvoi Ulrich. ”Mitä elämää sellainen on, johon täytyy aina välillä puhkoa lomia!”
Diotimaa hermostutti, että Ulrich oli vaatinut tunteita ilman lomaa kun taas Arnheim oli lausunut, että milloinkaan ei saisi koko olemuksellaan vihata eikä koko olemuksellaan rakastaa.
Kun Ulrich lähti lopultakin hakemaan ajuria, Diotima laski kätensä hänen ranteelleen ja sanoi:”Jokainen tunne, joka ei ole rajaton, on vailla arvoa.”
Bonadea valloitusretkellä
Bonadean suunnitelma ystävystyä Diotiman kanssa ja jättää Ulrich tien oheen oli epäonnistunut. Hän lähti Ulrichin luokse, mutta vierailu sujui intohimottoman ystävällisesti ja Bonadean oli keksittävä jotakin muuta.
Hän päätti tunkeutua Diotiman luoksen käyttäen Moosbruggeria tekosyynä. Hän painoi Diotiman asunnon soittokelloa, astui sisään ja pyysi Rachelia ilmoittamaan Ulrichille, että häntä odotettiin. Rachel teki näin ja sai Ulrichin tulemaan eteiseen. Nähtyään vieraansa Ulrich tuli neuvottomaksi. Bonadea puhui hätäisesti Moosbruggerista ja Rachel nähtyään Ulrichin tukalan tilan johdatti Bonadean ja Ulrichin pois eteisestä. Hämmästyksekseen he huomasivat päätyneensä Diotiman makuuhuoneeseen.
Siellä Ulrich saattoi jyrkemmin vastustaa Bonadean mielipiteitä, eihän hän edes voinut olla varma, että Moosbrugger olisi vääryyden kohteena.
Ulrich koki ihmeellisen tajunnan kirkkauden tilan, hän tunsi seisovansa ajatusten ja mielialojen keskusaukiolla, mistä kaikki lähtee alkuun. Hän puhui tästä kokemuksestaan jotakin Bonadealle, joka ei ehkä kuulemastaan paljoa ymmärtänyt, mutta luottamuksellinen tunnelma aiheutti sen, että Bonadea tunsi elävänsä onnekasta päivää ja salli Ulrichin johdattaa itsensä enempiä vastustelematta pois makuuhuoneesta. Ulrich sai apua näppärältä Rachelilta ja näin Bonadea saatiin ulos ilman että Bonadea olisi tehnyt vastarintaa tai sanonut jotain kopeaa.
Kiitollisena Rachelin avusta Ulrich pisti suurehkon rahalahjan Rachelin käteen ja kehui tämän neuvokkuutta. Rachel ilahtui.
|