|
Luvun nimessä oleva määritelmä yli- ja alirationaalisesta sekakielestä on onnistunut. Keskustelu todella rönsyilee, niinkuin varmaan kautta aikojen on nuorison keskustelu rönsyillyt, maailmankuvan rakentamisvaiheessa. Nuorison on helppoa omaksua tieteen tuoreimmat saavutukset ja ne muodostavat faktapohjan, mutta ihmisen oma asema tässä rationaalisessa rakennelmassa vaatii täsmennystä suhteessa omaan vastuuseen, lähimmäisiin ja koko yhteiskuntaan. Siitä alkavat ongelmat.
Kiinnostavaa on tässä luvussa huomata, että Itävallassa oli olemassa ja ilmeisesti juuri nuorison keskuudessa ryhmä, joka ihannoi saksalaisuutta yli isänmaallisten tunteiden:”oliko olemassa itävaltalaista mytologiaa? Itävaltalaista muinaisuskontoa? Tai eeposta?... Kaupungeista kauneimmat Wien, Salzburg ja Praha olivat italialaisten ja saksalaisten rakentamia, sotalaitos rakennettu Napoleonin malliin” todisteli Gerdan ystävä Hans kiihtyneenä. ”Tällaisen valtion ei kannattanut yrittää mitään omin päin, eikä sillä ollutkaan kuin yksi pelastumisen mahdollisuus, liittyminen Saksaan”, vakuutti Hans.
Näinhän sitten kävikin, kun Itävalta Anschlussissa liittyi vuosikymmen? viisitoista vuotta? myöhemmin Hitlerin ns.Kolmanteen valtakuntaan.Olikohan se jo tapahtunut Musilin tätä kirjoittaessa vai oliko se herkkävaistoisen taiteilijan ennustus tapahtumien suunnasta?
Gerda ei kaikin osin ilmeisesti ollut Hansin kanssa samaa mieltä, mutta osittaakseen älyllisyyttään – olihan hän opiskellut yliopistossakin – ja modernisuuttaan hän ei ainakaan julkisesti asettanut Hansin ajatuksia kyseenalaisiksi. Lukijalle kuvaillaan Gerdan pohdintoja uskonnoista. Kuvaus on mestarillista, mutta vähän pitkästyttävää, joukossa tietysti taas helmiä, kuten ”jumalanmiehet, jotka järkevän aikakauden lapsina tuntevat inhimillisesti varsin ymmärrettävää pelkoa hurmoksellisia ja hysteerisiä kannattajia kohtaan.”
Hans kantoi huolta lasten asemasta ja yhteisöllisyydestä, tuntuu tutulta tämän päivän Suomesta. Hansin toteuttamana lapsen oikeudet tosin ylittäisivät esim YK:n julistuksen lapsen oikeuksista: omaa äitiään, joka piti Hansia yllä vielä tämän täytettyä 20 vuotta, hän kohteli mieltäkeventävän karkeasti, joten välitöntä aihetta sorrettujen filosofiaan lapsiraukkojen nimessä hänellä ei ollut.
Ulrich ehdotti, että Hans käyttäisi paralleeliaktiota ”täydellisesti minästä luopuneiden yhteisön” edistämiseen. Se ei Hansin mielestä käynyt päinsä: ihmisen kaikenläpäisevää pyyteellisyyden panssaria on mahdoton paeta. Mutta siitä huolimatta Hans uskoi, että on olemassa sielullinen yhteisötunteen laki ja että ihminen väistämättä tulee omaksi itsekseen sitä enemmän kuta enemmän hän lähenee yhteisöä.
Ulrich väitti, että ihmisen tunteen korkein huipennus ei synny itsekkyyden asenteesta vaan se on oikeastaan lepotila, jossa mikään ei koskaan muutu.
Tästä Gerda virkistyi ja pyysi Ulrichilta tarkennusta. Ulrich sanoi, että Hans oli itse asiassa koko ajan puhunut rakkaudesta, vaikka olikin käyttänyt muita sanoja ja väkinäisiä valepukuja. Ulrich pohti, eivätkö rakkaus ja askeesi, jotka seisovat kaikesta syrjässä, ole vastakohta elämälle, joka koko ajan pyrkii maaleihin ja tarkoituksiin.
Jos tarkoitus ymmärretään tähtäämisenä, terminologia on ampujain sanastoa. Olla vailla maalia ja tarkoitusta merkitsee siis sitä, että ei kuulu tappajiin. Näin päätyy havaitsemaan, että maltilliset suhteet ja niiden kuviot ovat jääneet karkeampien merkitysten jalkoihin.
Hans puolestaan oli jo joutunut tunteidensa valtaan ja syytti mielessään Ulrichia, joka oli estänyt hänen sanojaan ja ajatuksiaan nousemasta korkeuksiin. Hans sai harkintansa takaisin ja ryhtyi hyökkäykseen: ”...koettaessanne ilmaista käsittein sellaista, joka toisinaan kohottaa ajatuksen .... käsitteitä ylemmäksi.”
Ja Ulrich: ”jos kerran haluatte elää... Minä sulkisin Gerdan syliini...” Hans kuunteli tätä mustasukkaisena, Gerda oli varma, että Ulrich tekisi kaiken niinkuin kuului tehdä ja Ulrich jatkoi ajatustensa esittelyä, hän oli varma, että jos Kristus palaisi maan päälle, tämä saisi vielä huonomman vastaanoton kuin viimeksi. Huomaamme, että Ulrichin ajatukset kulkevat välillä samaa rataa kuin kenraali von Stummin, joka oli henkisyyttä pohtiessaan päätynyt vakaumukseen, että Kristuksen muodostama hallitus menisi nurin siinä kuin muutkin hallitukset.
Ulrich tuijotti Gerdaa ja huomasi pitävänsä häntä jotenkin vastenmielisenä, ikäneitomaisena, ja hän mietti mahtoiko Gerda muistaa, että hän oli kutsunut Gerdaa käymään. Toisaalta häntä olisi kiinnostanut jatkaa keskustelua Gerdan kanssa. Keskustelu taisi lopahtaa, Ulrichilla joka tapauksessa oli helpottunut tunne kuin olisi välttänyt vaaran ennenkuin oli vaaraa huomannutkaan.
|