|
Tahdon vapaudesta
Moosbruggerin ajatuksista ja tuntemuksista siirrytään oikeudenkäytön toiselle puolelle, kuten kirjailija toteaa, rikoksentekijä pääsee usein vähällä siihen katsoen, miten rasittavaan aivotyöhön lainoppineet hänen takiaan joutuvat.
Pohtiessaan yhä kuumeisimmin syyntakeisuuden rajoja Ulrichin isä kääntyi jälleen Ulrichin puoleen siinä toivossa, että Ulrich pystyisi jotenkin auttamaan lainsäädäntöä omaksumaan isänsä käsityksen syyntakeisuudesta. Riemastuttavaa ironiaa on kappaleessa, joka kuvaa miten rikoksentekijän on vaikeaa rikoksen tekohetkellä mieltää jokaista terveen tahtomisen hetkeä, mutta ” eihän oikeudenhoidon tehtävänä olekaan auttaa ajattelua ja siveellistä toimintaa pääsemään laiskanpäiville!”
Rikoslain uudistuskomiteassa, jonka työn virkistämiseksi Ulrichin isä oli kirjoittanut jopa kaksi lentolehtistä, syntyi ”ja-”puolue sekä ”tai”-puolue sekä lopuksi rikoksentekijän kahtia jakamista edustava puolue.
Syyntakeisuutta yritettiin tutkia psykologian tuntemuksessa viisikymmentä vuotta ajastaan jäljessä olevien juristien parissa psykologisin keinoin eli omaa tiedonpellon tilkkua yritettiin muokata naapurin työkaluilla!
Kun Ulrichin isä näki, että syyntakeisuutta yritettiin määritellä liian lempeästi, hän toteutti huomiota herättäneen siirtymisensä sosiaaliseen oikeuskoulukuntaan, jossa syyntakeisuus määriteltiin sen mukaan, kuinka paljon vahinkoa yhteiskunnalle teosta oli koitunut. Toinenkin nöyryytys osui Ulrichin isän kohdalle:”Minä, joka olen kautta elämäni halveksinut kaikkia takaportteja, katson siis olevani pakotettu kehottamaan, että Sinä...” ja niin hän päätyi pyytämään Ulrichin apua.
Intuitiosta ja oppineisuudesta
Aikansa isäänsä analysoituaan Arnheim tuli siihen tulokseen, että hänen isällään oli sielu. Vaikka poika-Arnheim oli hankkinut laajat tiedot talous-ja kulttuurielämästä, isä-Arnheim teki aina päätöksensä oman intuitionsa varassa. Tutkaillessaan isänsä päätöksiä poika-Arnheim oli tullut pelkäämään isänsä teräväälyisyyttä ja näin hän löysi isältään sielun. Vakuuttaessaan isälleen, että ”meidän suurliikemiesten kutsumuksena on ottaa seuraavassa historian käänteessä massojen johto käsiimme, vaikka emme tiedä onko meillä sielullisia edellytyksiä siihen”, hän huomasi, että isä oli vain kääntänyt katseensa takaisin sanomalehteen eikä ollut kommentoinut sen kummemmin pojan lennokkaita ajatuksia.
LUKIJAN HUOMAUTUS: Tämän hetkisestä finanssikriisistä ja taloustaantumasta on väkisinkin muodostunut mielipide, että suurliikemiehet eivät sovi massoja johtamaan, johtuu se sitten sopivien sielullisten ominaisuuksien puutteesta tai jostakin muusta ominaisuudesta. Kun reaalista arvoa vailla olevilla arvopapereilla käydyillä, lähes petoksellisilla kaupoilla on saatu koko maailma polvilleen, tullaan vaatimaan, että hallitukset nostavat yritykset ja pankit jaloilleen. Missä ovat ne johtamisominaisuudet, joita on runsaskätisesti palkittu? Eivätkö ne olekaan yrityksissä? Poliitikoistako löytyvät ne nerokkaat johtajat, jotka ratkaisevat liike-elämän luomat ongelmat?
Soliman oli myöskin kiinnostunut isästään. Hänhän oli vakuuttunut siitä, että oli ruhtinassukua ja halusi nyt tietää Arnheimilta tarkempia yksityiskohtia. ”Onhan minun isäni kuningas?” Arnheim kertoi löytäneensä Solimanin kiertävien silmänkääntäjien joukosta ja kun Soliman halusi tietää, mistä hinnasta isäntä oli hänet ostanut, Arnheim vastasi, että hän ei mitenkään voinut sitä enää muistaa, mutta ” kallis et ollut missään tapauksessa, luulisin.”
Arnheim piti opettavan saarnan hengen ominaisuuksista, joita Solimanin kannattaisi kehittää tullakseen menestykselliseksi kauppiaaksi. Arnheim jopa tarjosi Goethen maksiimia ”ajatella toimiakseen ja toimia ajatellakseen” joskin epäili, ettei Soliman sentään tuota voisi ymmärtää. Koska hän oli havainnut isänsäkin onnistuvan mitä ansiokkaimmin intuitionsa varassa, lukematta mitään, hän piti perusteltuna sitä, että oli ottanut Solimanin pois kirjojen äärestä. Luonnon läheisyydessä on se voima, joka teki aatelisistakin niin esimerkillisiä.
Kun Arnheim oli päässyt ruotimasta isäänsä hänen ajatuksensa ajautuivat Ulrichiin, mieheen, jonka taholta hänellä ei ollut mitään odotettavaa eikä mitään pelättävää. Ulrich näytti hänen mielestään olevan sillä kannalla, että elämän olisi mukauduttava hengen vaatimuksiin. Ulrich taisi olla mies, joka uhraisi sielunsa koko pääomankin eikä vain korkoja, joiden uhraamiseen Arnheim oli valmistautunut. Alkeellista voitonpyynnin viettiä puuttui Ulrichilta vielä enemmän kuin Arnheimiltä. Ulrichia ei vaivannut omistamisen himo vaan halu omistautua. Näin arvioi Arnheim Ulrichia ja päätti vetää luokseen tuon miehen, joka näytti olevan kuin hänen oman persoonansa seikkailua toisessa hahmossa.
|