|
Ulrich ja Gerda
Ulrichin ja Gerdan jäätyä kahden Ulrich alkoi esitellä suurten lukujen lakia. Gerda halusi kuulla, mitä paralleeliaktiossa oli tapahtunut ja Ulrich alkoikin vaistomaisesti kertoa paralleeliaktiossa saamistaan vaikutelmista nuorten parissa ja lopetti selostuksensa ”Sielläkin ollaan hyvin radikaaleja eikä minusta pidetä sielläkään.”
Ulrichin lähentely-yritys torjuttiin ja keskustelu kääntyi Gerdan ja hänen ystävänsä Hansin pyrkimyksiin. Ulrich lausui jotakin hyvin mieleen jäävää:”..loppujen lopuksi tiedän yhtä paljon kuin kaikki maailman Hansit niistä hetkistä, jolloin Jumala tempaa meidät kuin hansikkaan ja aivan hitaasti vetää meidät nurinpäin sormiinsa.”
Ulrich oli ymmärtänyt Gerdan isän ystävällisyyden itseään kohtaan niin, että tämä olisi toivonut Ulrichin piirittävän Gerdaa ja samalla saavan tytön muihin ajatuksiin. Hän sanoikin sen tytölle. ”Ei tule kysymykseenkään” vastasi Gerda.
Tytön vastahakoisesta asenteesta ja Ulrichin itseään kohtaan tuntemasta halveksunnasta huolimatta hän jatkoi samaan tapaan:” Tulkaa joskus käymään. Täällä ei voi puhua niinkuin haluaisi.” ”En tule” vastasi Gerda. Ulrich huokaisi syvään ja vilpittömästi, mutta mistä tuo huokaus kerto?. Helpotuksesta vaiko nuoruuden haavoittuvuutta kohtaan nousseesta säälistä?
Rachel ja Soliman
Rachel oli uskollisessa Diotiman ihailussaan alkanut pitää silmällä, mitä talossa tapahtui ja oli tajunnut, että Ulrichin asema Arnheimin ja Diotiman välissä oli puolittain vihollisen, puolittain rakkaan ystävän. Soliman oli Arnheimiin kohdistuvilla epäluuloillaan saanut Rachelin vakuuttumaan, että Arnheim oli juonittelija numero yksi ja Rachel oli valmistautunut tekemään suuren palveluksen Ulrichille. Kun Soliman ja Rachel olivat huomanneet, että kenraali oli Ulrichin tuttava, he olivat huolehtineet siitä, että kenraalikin oli saanut kutsun paralleeliaktion konsiiliin, seikka jota Diotima oli suuresti kummastellut.
Soliman oli taivuttanut Rachelin puolelleen erilaisin huomionosoituksin. Racheliin teki tietysti vaikutuksen, että joku vaaroja uhmaten osoitti hänelle huomaavaisuutta.
Eräänä päivänä Soliman oli kysynyt Rachelilta, olika tällä rohkeutta. Koska Rachel oli joistakin Diotiman sanoista päätellyt, että paralleeliaktiossa oli kyse sellaisesta, joka vaati häneltäkin – ja Solimanilta – erityistä toimintaa, hän suostui Solimanin ehdotukseen saapua Arnheimin hotelliin Arnheimin matkoilla ollessa. Soliman aikoi anastaa isännältään ne paperit, jotka osoittaisivat hänen ylhäisen syntyperänsä. Rachel ei uskonut sellaisten papereiden olemassaoloon, mutta muutoin häntä ajoi liikkeelle ajatus ryhtyä aktiiivisesti johonkin, mikä saattaisi jouduttaa tapahtumien kulkua.
Arnheimin huoneistossa Soliman halusi röyhistellä ja alkoi levitellä Rachelin nähtäväksi Arnheimin tavaroita, jopa alusvaatteita. Rachelin mieleen tuli, että hänen emäntänsä vaatekappaleiden joukkoon oli ilmestynyt luostarimaisen koruttomien varusteiden joukkoon ylellisiä esineitä. Rachelin valtasi kauhea olettamus, että hänen emäntänsä ja Arnheimin väliset yhteydet eivät ehkä olleetkaan niin henkistä laatua kuin hän oli luullut. Hän havahtui luonnottoman lapsekkaasta jalomielisyyden ja ihailun tilasta epäileväisen maailmanlapsen lihalliseen tilaan.
Soliman tajusi Rachelin äänensävystä ja päättäväisestä ryhdista, että Rachel ”otti paijansa pois leikistä”. Rachel antoi Solimanille sananmukaisesti henkeä salpaavan jäähyväissuudelman niin että Soliman ensimmäiseksi ajatteli kostaa moisen tempun, mutta kootessaan isäntänsä tavaroita ja asetellessaan niitä paikoilleen hän muuttui nuoreksi mieheksi, jolla oli tavoite!
Luvun nimi on Rachel ja Soliman sotapolulla ja alkuun näyttää siltä, että tuo polku on heidän yhteisensä, mutta luvun päätös herättää epäilyn, että sotapolut kulkevatkin eri suuntiin.
|