Arnheimin ei pitäisi viipyä Wienissä
Arnheimin olisi jo aikoja sitten pitänyt päättää, ettei hän saapuisi Wieniin toiste, mutta nyt näytti kuin hän olisi asettunut Wieniin pysyvästi.
Maailmanmenosta selvillä olevat – ja Arnheim oli tällainen – saattoivat jo nähdä, että vuonna 1913 elettiin kuin tulivuoren juurella. Arnheim sai salaisia viestejä ja hänen huoneidensa ikkunoista loisti valo myöhäisiin öihin samoin kuin Ballhausplatzin ikkunoista, joiden takana osastopäällikkö Tuzzi työskenteli.
Hotellin ruokasalissa aamiaista syödessään ja sihteerilleen ohjeita antaessaan Arnheim saattoi ajatella, että inhimillinen lahjakkuus tarvitsee ahtautta kehkeytyäkseen, pelottoman ylimielisen ajatuksenvapauden ja pelokkaan miellepaon väliin jää vain tavattoman kapea kaista todella hedelmällistä maaperää. Ajattelemaan tottunut ihminen tuottaa koko ajan arvoltaan vaihtelevia ajatuksia, mutta ajattelevan ihmisen oli samalla oltava toiminnankin ihminen.
Arnheimin oli pakko tunnustaa, että hän oli rakastunut ja tuohon havaintoon liittyi tunne, että hänen laajat harrastuksensa kuihtuivat. Kun hän vertasi aikoinaan vallan käyttöön tuomaansa idearikkautta siihen onnellisuuden tilaan, jonka Diotima synnytti, hän havaitsi itsessään taantuvaa liikettä. Hänhän oli ajatellut, että toimelias onnistunut elämä liike-elämässä on verrattomasti suurempi runo kuin mitä runoilijat kammioissaan keksivät. Koko maailma pyörii liike-elämän mitättömimmänkin nuoren harjoittelijan ympärillä, maanosat ja mantereet kurkistavat hänen olkansa yli, mutta yksinäisen kirjailijan ympärillä pyörii korkeintaa kärpästen piirtanssi.
Arnheim koki olevansa frankfurtilais-goethelaista alkuperää, joka onnistuneesti oli toteuttanut sielun ja kaupan fuusion ”kuningas-kauppiaaksi”, aikamme ihmisten varmin keino suhteiden hoitamisessa oli Arnheimin käsityksen mukaan raha. Selvää oli rahan oikeus valtaan, mutta vastaamatta jäi kysymys, mikä oli oikea tapa käyttää tuota valtaa. ”Kuninkaallinen kauppias”merkistsi sisimmältään Arnheimille tulossa olevan demokratian symbolihahmoa. se oli synteesi kumouksesta ja jatkuvuudesta, vallasta ja porvarillisesta sivistyksestä, järkevästä uskalluksesta ja ryhdikkäästä tietämyksestä!
Näiden ajatusten siivittämänä Arnheim alkoi kirjoituksissaan yhä enemmän käsitellä sielua, rahamiehistähän hän oli ensimmäinen, jolla sielu oli! Mutta hänestä alkoi tuntua, että hän ei ollut saavuttanut kouriintuntuvia tuloksia, että hän oli unohtanut tahtonsa alkuperäisen tavoitteen. Diotimahan oli vain virkamiehen vaimo ilman sitä korkeinta inhimillistä sivistystä, jonka ainostaan valta suo
Arnheimistä näytti siltä, että rahan viileä järki, jota mikään ei voinut saastuttaa, oli rakkauteen verrattuna sanomattoman puhdas mahti.
Moosbrugger hymyilee
Moosbruggerin asianajaja oli saanu tuulta purjeisiinsa. Moosbrugger oli näin saanut elinaikaa lisää. Hänen tilanteensa oli sama kuin pukuhuoneessa vuoroaan odottavalla näyttelijällä.
Moosbrugger oli tyytyväinen, ettei hänen tarvinnut tavata ihmisiä, niitä hän ei voinut sietää. Hänestä tuntui kuin joka ikinen ihminen olisi poikkiteloin toisensa tiellä. Hän koki olevansa sisällä ja ulkona yhtäaikaa, ja hänelle tuli nurinkurinen mielikuva, että vankilan järjestys oli lähtöisin hänestä, vaikka hän tiesi tulleensa siihen alisteutksi.
Arnehim oli mietiskellyt, että inhimillinen lahjakkuus tarvitsee ahtautta kehittyäkseen, Moosbrugger puolestaan koki ahtauden.:”Kaikkien nautintojen paikka tässä maailmassa on syömisen ja halkeamisen välillä.”. Ystävällisyyden ja kyllästymisen välillä on vain kapea rako ja kun juttu pääsee sillä tavalla alkuun, tuleekin äkkiä hirvittävän ahdasta. Oli pakko väkivalloin raivata tilaa, että veri pääsi virtaamaan pois päästä. Ja ajattelemisen kanssa kävi samalla tavalla, kun oli sopiva hetki ajatella, ei ollutkaan enää kuin yksi ajatus, mitään surinaa pääkuoren alla ei enää kuulunut.
Välillä elämä oli ollut keveätä, Moosbrugger tanssi näkymättömästi ihmisten edessä, kun nämä yrittivät saada hänestä yliotetta, häntä kuljetti musiikki. Näiden keveiden aikojen jälkeen, jolloin hän melkein oli päässyt pujahtamaan nahoistaan ja hänen ajatuksensa harppoivat jättiaskelin, tulivat kuitenkin raskaat tuntemukset kahlittuna olemisesta ja lyijyanturoilla raahustamisesta. Kruunun vankityrmät eivät olleet mitään tuon tuntemuksen rinnalla.
Hän oli vaeltanut toivoen löytävänsä paikan, jossa kaikki olisi toisin. Hän ei enää voinut muuta kuin hymyillä tuolle toivolleen, hän ei ollut koskaan löytänyt sitä kahden olotilansa välistä keskikohtaa, johon olisi voinut jäädä – ehkä. Nyt hän hymyili kohti kuolemaa.
Hän oli nähnyt paljon .Yhtäkkiä hän muisti Slovakiassa näkemänsä hiirenloukut: ”Slovakiassa tekevät tuollaisia pyöreitä, korkeita hiirenloukkuja” Taivas oli kuin siniseksi maalattu hiirenloukku.
|