Taide, kirjallisuus ja tiede
Ensimmäinen kokous alkoi Diotiman luona, iltakutsujen tapaan, kylmän tarjoilun kera ja Diotiman huoneet olivat kuin ”älyn ja hengen armeijan sotaleiri”.
Jo tässä ensimmäisessä kokouksessa sai sen vaikutelman, että suuret henget tuntevat itsensä epävarmoiksi poistuessaan kotkanpesänsä suojista. ”Suurten henkien elämä lepää nykyään sanoilla’mene tiedä, mitä varten’ .” Kunnianosoitukset myönnetään, kun ne ovat kypsiä myönnettäviksi. Tässä jälleen yksi Musilin nerokkaista paradokseista. Tällainen tavallinen ihminen on luullut, että kunnianosoitukset myönnetään, kun joku on osoittautunut niiden arvoiseksi!
Yleistä kulttuurihistoriaa sivutaan tässä luvussa: Saksan hirveä tragiikka on se, että sen todelliset suurmiehet eivät koskaan tule kansalle eläväksi kulttuuriomaisuudeksi, koska he ovat liian paljon edellä kansastaan. Taiteilija vaatii ihailua, mutta sen sijaan luonnontieteilijät vaikuttavat maailmaan siitä huolimatta ihaillaanko heitä vai ei, esimerkkeinä mainitaan mm Gauss ja Lavoisier. ”Sillä merkillistä kyllä, siellä missä ei niinkään katsota henkilöön kuin asiaan, on kerran toisensa jälkeen joku uusi henkilö viemässä asiaa eteenpäin, mutta siellä, missä pannaan painoa henkilölle, syntyy tietylle huipulle päästyä sellainen tunne, ettei ketään mitan täyttävää henkilöä enää ole..” Tätä lukiessani ajattelin maamme poliittista johtoa! Ja minusta väite pitää paikkansa!
Diotima tunsi tämän ensimmäisen kokouksen päättyessä masennusta, sillä päivä oli ollut täynnä lennokkaita esityksiä, joilla ei ollut oikeastaan mitään tekemistä toistensa kanssa ja ilmeisesti melko vähän myöskään päivän teeman, eli rauhankeisarin 70-vuotishallitsijataipaleen johdosta ”syntyvän spontaanin manifestaation” kanssa. Lopulta Diotima lohduttautui Arnheimin varoituksella, tämä kun oli varoittanut Diotimaa asettamasta liian suuria toiveita kokouksen antiin. Diotima pohdiskeli, että hänen pessimisminsä oli sitä, mitä toiminnan ihmiset aina tuntevat joutuessaan kosketuksiin sanan miesten kanssa.
Oppineiden hymy partaansa
Kuten aina, tässäkin tapauksessa kokouksen jälkipeli oli mielenkiintoisin. Oppineet kun ovat ihmisiä, ”joissa taipumus Pahaan rätisi kuin tuli kattilan alla”. Ongelman ytimeen päästään, kun kirjailija selittää, mitä Galilei teki ja mitä hänen olisi kannattanut tehdä. Se alkoi siitä, kun ryhdyttiin tutkimaan luonnon pintaa ”pinnallisesti” eikä enää pohdittu luonnonsalaisuuksia!
Ennen kuin henkinen ihmistyyppi keksi ihastua tosiasioihin, tosiasioista olivat kiinnostuneita vain soturit, metsästäjät ja kauppiaat, siis ne, joilla on viekas ja väkivaltainen luonto! Löytöjen tekemisessä on rohkeutta, hävittämistä, yrittämistä, moraalisten näkökohtien puuttumista, kärsivällistä kaupanhierontaa ja mittojen ja lukujen kunnioitusta. Näin ovat vanhat metsästäjä-, soturi-ja kauppiaspaheet siirtyneet henkiselle tasolle ja niistä on kadonnut rahvaanomaisen oman edun tavoittelun elementti, mutta peripahan elementti on muodonmuutoksesta huolimatta säilynyt.
Tieteen asiallisuuteen sisältyvä perustunne on, ettei voi luottaa mihinkään, mikä ei ole maassa kiinni, jolloin siinä on ”lievää kärähtäneen pukinkarvan hajua”!
Kutkuttava määritelmä luonnontieteiden sisällöstä. Hetkisen mietin avaruustutkimusta, mutta totesin, että Musilin määritelmä soveltuu siihenkin, vaikka tutkimuskohde on avaruudessa, välineet ja keinot ovat maassa kiinni!
Jos totuuden epäilyttävät sivuäänet pitäisi kaivaa esiin, mitä tapahtuisi? Paholainen löytäisi tiensä takaisin Jumalan luokse, tuloksena olisi eksaktin elämisen utopia, jota Ulrich oli jo mietiskellytkin.
Entä, jos joku keksisi ruveta käyttämään leikiten asioita yhdistelevää mielenlaatua muuallakin kuin tietyn erikoisalan puitteissa: hänelle tehtäisiin selväksi, että elämän ja ajattelun tarpeet ovat kaksi eri asiaa, elämän tapahtumiset ovat melkein aina vastakkaisia kaikelle sille mihin kouliintunut henki on tottunut.
Diotiman salongista lähtiessään useat tiedemiehet ajattelivat kuulemiensa lennokkaiden esitysten jälkeen ottaa muutaman vakaan askeleen maanpinnalla! Ja jos Diotima olisi voinut kuulla lähtijöiden keskustelua, hän olisi saattanut kuulla jotakin niin ennalta arvaamatonta kuin arvioita siitä miten baijerilaiset oluet eroavat böömiläisistä tai minkälaisia palkkioita kustantajat nykyisin maksavat.
Paralleeliaktion arvovalta kaivataan myös kasvatusongelmissa
Ulrich oli saanut mainetta paralleeliaktion sihteerinä ja niinpä hänelle uskottiin mitä erilaisempia toimeksiantoja. Olemme jo kuulleet, että Clarissa uskoi isänsä taloudellisen tilan parantamisen Ulrichille. Nyt pankinjohtaja Fischelin snobistinen puoliso Klementine saapui tapaamaan Ulrichia mielessään ja huulillaan pyyntö, etä Ulrich yrittäisi vaikuttaa hänen tyttärensä Gerdan ajatteluun ja ajanviettotapoihin. Gerda oli näet kiintynyt seurueeseen, joka harrasti antisemitististä kiihkoilua.
Klementinen pyynnön mukaisesti Ulrich saapuikin vierailulle Fischelien luokse hetkellä, jolloin Gerda oli yksin kotona. Gerda selitti kiintymystään, hän ei halunnut kantaa verenperintöään, hän oli vaalea, vapaa, saksalainen ja voimakas. Ystävänsä Hans Seppin ystäväpiirssä hän oli löytänyt henkisen kotinsa.
Kun Ulrich muistutti Gerdaa, että hänen ystävänsä rääkäävät Gerdaa hänen isänsä takia, gerda tulistui. Tyynnyttääkseen ilmapiiria Ulrich kertoi tarinan kuusta, mutta Gerda lähes loukkaantui huomatessaan, että hänelle kerrottiin tarinaa kuin lapselle satua. Epäsointu oli kuitenkin tukahdetettu.
Ulrich lupasi tulla käymään uudelleen, vaikka ei mitään sellaista ollut aikonut ennen tätä tapaamista.
|