Miten Ulrichin maailmankuva oli muotoutunut?
Lukija saa seurata niitä ajatuskulkuja, joita Ulrich on käynyt rakentaessaan omaa maailmankuvaansa ja käsitystään elämästä. Polku on kaleidoskooppisen pirstoutunut ja siksi vaikea seurata. Lukijaa palkitaan vain silloin tällöin Musilille tyypillisellä veijarimaisuudella.
Edellisesä luvussa päästiin eksaktin elämän problematiikkaan. Nyt aloitetaan tarkkuuden analyysillä:on fantastista tarkkuutta, joka pitää kiinni tosiasioista ja pedanttista tarkkuutta, joka kiinnittyy fantasialuomuksiin. Moosbrugger ponnahtaa jälleen esiin, nyt kuvaamaan näitä tarkkuuksia: Tarkkuus, jolla Moosbruggeria sovitetaan kaksituhatvuotiseen oikeusjärjestelmään rinnastuu yritykseen keihästää vapaana lentävä lintu neulankärkeen. Tällainen toimi ei piittaa tosiasioista vähääkään vaan tukeutuu vain oikeushyödykkeen fantastiseen käsitteeseen.
Mies, joka ei uneksisikaan ajavansa viittä vuotta vanhemmalla autolla tai hoidattavansa sairauttaan kymmenen vuotta vanhojen hoitokäytäntöjen mukaan, jättää arvelematta kauneutta, oikeutta, rakkautta ja uskoa koskevat, sanalla sanoen kaikki ihmisyyskysymykset, mieluummin rouvansa huostaan.
Ulrich oli löytänyt pohdinnoissaan kaksi luonteenlaatua: tarkka, tosiasioihin kiinnittyvä ja kokonaisuuksia, ikuisista, suurista totuuksista hahmottava. Toinen saavuttaa menestystä, toinen ulottuvuutta ja arvokkuutta. Toinen päätyy tuloksiin, jotka eivät ole minkään arvoisia, toinen tuloksiin, jotka eivät ole tosia.
Yhä enemmän oli kertynyt lausuntoja, joissa hieman epävarmoilla aloilla puuhaavat ihmiset – runoiljat, kriitikot, naiset ja ne, joiden ammattina on olla uutta sukupolvea - valittivat puhtaan tiedon olevan turmioksi.Ulrich oli havainnut, että tiedon merkitys oli vähentymässä, tieto oli käymässä vanhanaikaiseksi!
Koska Ulrich ei voinut hyväksyä moista suuntausta, hän alkoi lähestyä maailmankuvaa, jota kutsui esseistiseksi: hahmottaen ongelmaa milloin tuosta, milloin tästä suunnasta mutta välttäen kokonaisuuden kuvaamista, sillä kokonaisuudessa menetetään ulottuvuudet ja asia sulaa kokoon pelkäksi käsitteeksi. Ulrichin ajatteluun tuli Rauhala-Pihlannon holistisen ihmiskäsityksen situationaalisuus: teon tai ominaisuuden arvo, sen olemus ja luonne näyttivät riippuvan olosuhteista, jotka niitä ympäröivät, päämääristä, joita ne palvelivat, sanalla sanoen kokonaisuudesta, johon ne kuuluivat ja joka oli milloin minkäkinlainen.
Kaikki moraalitapahtumatkin näyttivät Ulrichista olevan muista tapahtumista riippuvia funktioita. Näin syntyi ääretön yhteyksien järjestelmä, jossa ei ollut riippumattomia merkityksiä.
Tietoinen inhimillinen esseismi päätyisi löytämään sellaisen tehtävän, että maailman tietoisuuden leväperäinen tila oli muunnettavissa tahdoksi. Essee ei ole mikään väliaikainen ilmaus vakaumuksesta, vaan ainutkertainen, muuttumaton hahmo, johon ihmisen sisäinen elämä valautuu jossakin ratkaisevassa ajatuksessa.
Ulrich päätyikin miettimään, että oli pelkkää tahdon puutetta, että ihmiskunnan hankkimaaa tietoa ei oltu käytetty rikollisen mielen parantamiseen. Filosofit olivat hänen mielestään väkivallan tekijöitä, joilla ei ollut käytettävissään armeijoita, niinpä he alistivat maailmaa telkeämällä sen järjestelmään.
Oliko siis totuuden etsintä tavoiteltavaa? Totuuden etsijä ryhtyy tutkijaksi, jos haluaa päästää subjektiivisuutensa valloilleen, ryhtyy kirjailijaksi, mutta mitä tekee se, joka haluaa jäädä näiden toimintojen keskipaikkeille? Onhan ainoa tärkeä asia elämässä miettiä, mikä on oikea tapa elää. Ulrich oli ollut kahdenkymmenenkuuden paikkeilla saadessaan valmiiksi luonnoksen elämänkatsomuksekseen ja oli jättänyt sen siihen. Nyt se ei enää tuntunut vilpittömältä. Ulrich oli omituisessa kaksinaisuuden tilassa. Hän oli pelkkää eksaktiuttaan elänyt omaa itseään vastaan, nyt hän piti ”lomaa elämästä”.
Ulrich oli jäänyt itsensä taakse odottamaan. Hän oli elämänsä pahimmassa hädässä. Hänen ajatuksensa olivat käytön jälkeen kuin asianajajan odotushuoneessa istua kököttävät tyytymättömät asiakkaat.Epämääräinen odotuksen tila saattoi Ulrichin eräänä yönä vaeltaessaan puutarhassaan lähes halaamaan puita, mutta myöhäisten jalankulkijoiden askelten äänet saivat hänet havahtumaan ja luottamaan siihen, että jos hänelle oli jotakin varattuna niin se oli jotakin muuta. Jotakin muuta kuin mitä?
Bonadean paluu
Bonadea oli seurannut paralleeliaktion kehittymistä etäältä, mutta halusi päästä mukaan tapahtumiin. Hän saapui Ulrichin luokse tekemään rauhantarjouksen. Hän oli jälleen kerran tehnyt ”parannuksen”, päättänyt jättää muut rajkastajansa ja keskittyä vain Ulrichiin. Ulrich tosin vaikutti etäiseltä. Bonadea arveli sen olevan hyveellisen Diotiman vaikutusta. Bonadean valtti oli Moosbrugger. Hänen tuomarimiehensä oli kuitannut Bonadean kyselyt huomauttamalla, että ainoa oikea menttely oli hävittää tuhoeläimet, synnyttäminen oli naisten ja tappaminen miesten asia.
Kun Bonadealta näin oli lain ja oikeuden tie tukossa, hänelle jäi armon tie. Ulrich tosin ilmoitti, ettei hänellä ollut vähäisintäkään aikomusta sekaantua Moosbruggerin oikeudenkäyntiin. Sitävastoin Ulrich asettautui sohvalle lojumaan ja aloitti yhteiskunnalliskriittisen esitelmän. Havaittuaan, että oli jo puoli tuntia puhunu pötyä, Ulrich vaikeni. Bonadea vaikeni. Tuossa hiljaisuudessa Bonadea tunsi jotakin ylevää, joka yhdisti heidät.
Ulrich päätyi ihmettelemään mielessään, mikä oikeus hänellä oli kohdella Bonadeaa huonosti. Hän havaitsi, että syyntakeinen ihminen voi tehdä toisinkin, syyntakeeton ei voi!
|