Diotiman ehdotus
Kokouksen jatkuessa Diotima otti puheenvuoron ja täsmensi, että hankkeella ei tähdätä kansankeittoloihin vaan johonkin paljon merkittävämpään, missä keisarin rooli rauhankeisarina saisi ilmentymismuotonsa, Ulrich puolestaan huvitti itseään ihailemalla Rachelia tämän mustavalkoisen sisäkön asun tuodessa Ulrichin mieleen nunnien vaateparren. Samalla Ulrich pani merkille, että Arnheim tuntui seuraavan Diotiman puhetta ja muiden reaktioita suurella tarkkaavaisuudella eikä tuntunut lainkaan pitävän hanketta typeränä kuten hän, Ulrich piti.
Diotima oli päässyt ajatustensa kehittelyssä siihen, että esitti epäilynsä nykyihmisten ja nykykansojen kyvystä yhdistää voimiaan mihinkään suureen ja vapauttavaan. Hänen esityksensä päättyi ehdotukseen hankkeen organisaatiosta: se noudattaisi valtakunnan hallituksen mallia niin, että kutakin ministeriötä edustaisi valtuutettu ja lopullisen yhteenvedon näiden ministeriöiden toimialaa edustavista valiokunnista tulevista ajatuksista tekisi päävaliokunta.
Kokousedustajat ottivat ehdotuksen vastaan helpottuneella hiljaisuudella ja lopulta kenraali Stumm von Bordwehr nousi puhumaan.Hän toi esiin valtakunnan armeijan surkean tilan, mitä kuulijat eivät alkuun pitäneet lainkaan asiaan kuuluvana, mutta kenraalin päästessä ”Si vis pacem para bellum”- kohtaan ja vakuuttaessa, että rauhan aikana hankittu voima voisi edistää kansojen välistä sovintoa, läsnäolijoiden mieleen hahmottui ajatus ”Preussia parempi” ja kokous alkoi olla loppupontta paitsi valmis päätettäväksi.
Samaan aikaan Rachel ja Arnheimin mulattipalvelija Soliman seurasivat kokouksen kulkua avaimenreiästä ja elämä hajosi pelkiksi sadunomaisiksi ja aavemaisiksi yksityiskohdiksi, vihreäksi veraksi, kädeksi, sapelintupsuksi.
Kokouksen osallistujat olivat yksimielisiä siitä, että majesteettiin on otetttava yhteys jo pelkästään asian rahoituspuolen vuoksi ja tärkeää olisi, että kansa ei ryhtyisi mihinkään omin päin, tästäkin kokous oli yksimielinen.
Oli paikallaan, että kokous päättyi loppuponteen, olisihan maailma aavemainen paikka, jos tapahtumat noin vain hiipisivät tiehensä!
Sielusta
Arnheim oli viimeinen kokouksesta lähtijä ja ennen hänen lähtöään sekä Diotima että Arnheim kokivat jotain, minkä lukija mieltää äkilliseksi ihastumiseksi tai ainakin jonkinlaisen molemminpuolisen ihailun aiheuttamaksi mielenkuohuksi.
Jottei sielu saisi liiallista tilaa ja johtaisi anarkiaan, on käytettävä järkeä, vakaumuksia ja käytännön toimia. Tämän filosofioiden ja uskontojen omaksuman käytösmallin mukaan myös Arnheim eli ja vasta, kun Diotima oli lausunut Maailman-Itävalta, oli Arnheim järkyttynyt.
Arnheimista kerrottiin juttua, jossa hänen puutarha-apulaisensa varasti häneltä minkä ehti ja kun Arnheim sai sen tietää, hän piti varkaalle nuhdesaarnan, joka oli saanut nuhtelijan itsensä niin suuren liikutuksen valtaan, että hän lähes itki. Seuraavana aamuna oli kutsuttu poliisi noutamaan varas. Seisoessaan nyt kahdestaan Diotiman kanssa tämän huoneessa Arnheim tunsi samankaltaista liikutusta ikäänkuin seinän takaa olisi maailma äänettömänä loimottanut.
|