Diotiman suuri aate
Lukija odottaa hartaana, mikä oivallus on saanut Diotiman sellaiseen onnen tilaan, jota verrattiin
ilmapallon nousuun: preussilasen Arnheimin on otettava käsiinsä suuren itävaltalaisen aktion henkinen johto! Onhan tämä oivallus kieltämättä outo, kun tavoitteena oli asettaa Saksan keisarin 30-vuotinen hallituskausi Itävällan keisarin 70-vuotisen hallituskauden varjoon!
Diotima ei ollu itse tajunnut, että myöskin Ulrich oli tehnyt häneen vaikutuksen, tosin vähän eri tavoin. Diotima oli näet vakuuttunut, että koska serkulta puuttui jotakin, se jokin häneen kasvaisi, kun hän osallistuisi suureen isänmaallisen aktioon, joka soisi hänelle mahdollisuuden viettää aikaa Diotiman ja Arnheimin seurassa. Aivan yksinkertaisesti Diotima siis ajatteli, että seura tekee kaltaisekseen!
Ulrichin aatteet
Ulrich oli paneutunut tutkimuksensa tekemiseen, ei suinkaan saattaakseen sen loppuun vaan voidakseen iloita siitä, että hän sai toimeksi kaikenlaista, myös tutkimusta! Vähitellen hänen ajatuksensa kuitenkin alkoivat harhailla, hän ajatteli ajattelemista ja suuria järjestelmiä.
Kirjailijan mielestä odottamattomat mielijohteet eivät muulla tavoin ilmaannukaan kuin odottamalla. Tässä ja useassa muussa kohdassa Musil osittaa olevansa paradoksien mestari. Minua ihastuttaa kohta, joss pohditaan ajatuksen muotoutumista tapahtuneeksi tosiasiaksi, ajatukset ovatkin tehneet itse itsensä sen sijaan että olisivat odottaneet keksijäänsä. ”Tätä hölmistyksen tunnetta moni nykyisin sanoo intuitioksi, aikaisemmin sitä on nimitetty myös inspiraatioksi..”.
Päätelmänä kirjailija toteaa: ”joten täytyy sanoa, että jos ihminen vähänkin ajattelee, hän tavallaan joutuu varsin sekalaiseen seuraan.”
Satunnainen huomautus nenänpäähän pudonneesta hiuksesta painaa enemmän kuin merkitsevinkään ajatus, hullua, mutta niin se on, totesi Ulrich.
Kun Ulrich veti verhot ikkunan edestä, hän huomasi, että ulkona on asfalttikevät, vuodenajaoista tietämätön kevätpäivä kesken syksyn. Elähdyttävä kokemus, joka on tietenkin osunut jokaisen kohdalle, mutta kuka olisi kutsunut sitä asfalttikevääksi!
Ulrichin hedelmällinen mietiskelytuokio keskeytyi Bonadean ilmestyessä paikalle. Seurasi tunnemyrskyä ja tämä sai Ulrichin muistelemaan ystäväänsä Walteria, joka ei tunteidensa paljoudelta koskaan päässyt siihen, mihin oli pyrkimässä. Ulrich ajatteli, että nuori ihminen lähettää jatkuvasti ideoita ympäristöönsä ja vain sellainen idea, joka saa vastakaikua, tihenee ja palaa takaisin, muut ideat hajoavat avaruuteen ja menevät hukkaan.
Vaikka jokainen onkin sisäisesti tietynnumeroista kokoa, hän siinä koossaan riittää silti hyvinkin täyttämään erilaisia vaatteita, jos kohtaloa niitä hänelle varaa!
Kaikkea tätä pohtiessaan Ulrich odotti, että Bonadea saisi itsensä lähtövalmiiksi, Bonadea puolestaan havaitsi, mitä häneltä odotettiin eikä suostunut toimimaan odotetusti vaan ryhtyi tutkimaan arvokasta taidehistoriaa käsittelevää teosta.
Tilanteen ärsyttämänä tai kiihdyttämänä Ulrichin ”ajatukset supistuivat kokoon, ja ikäänkuin niihin olisi tullut repeämä, josta hän katsoi ulos”, hän näki murhamies Moosbruggerin ja tämän tuomarin.
Hänen ajatuksensa valtasivat muistikuvat oikeudenkäynnistä ja hän melkein kuvitteli kuulevansa ääniä.
Kun Bonadea edelleen viipyi hänen luonaan, hän alkoi testata mietteitään Bonadeaan: onko kuolemaatuomittu uhri ja pitääkö häntä sääliä. Bonadea uskoi ongelman olevan juuri niin yksinkertaisen kuin miltä se kuulosti ja epäröimättä jakoi sääliään Moosbruggerille. ”sinä olet siis kaikissa tapauksissa uhrin puolella ja tekoa vastaan”, väitti Ulrich. ”ja jos niin johdonmukaisesti tuomitset teon, millä aiot todistaa aviorikostesi oikeutuksen”, tivasi Ulrich edelleen. Keskustelun saama käänne ei ymmärrettävästi ihastuttanut Bonadeaa.
|