Pelkkä patriootti
Kreivi Leinsdorfin ja Diotiman ystävyyden ansiosta Diotiman salongista tuli se paikka, josta kreivi, ”pelkkä patriootti vain”, uskoi löytyvän hedelmällisen kasvualustan hänen uljaalle unelmalleen paralleeliaktiosta.
Niin uskonnollinen kuin kreivi olikin, hän oli havainnut, että inhimillinen hengenelämä oli monessa suhteessa irtautunut kirkon holhouksesta. Hän ymmäsi, että uskonnollisten periaatteiden nojalla ei olisi voinut johtaa tehdasta tai hoitaa pörssimanööveriä viljakaupoissa. Sillä asioitten keskinäisessä suhteessa oli oma järjenjuoksunsa, jota ei voinut ruveta noin vain tunneperäisesti vastustamaan.
Jos joku olisi väittänyt, että hänen tekonsa ja puheensa olivat ristiriidassa, hän olisi pyhässä uskonvarmuudessa leimannut sen demagogiseksi suunsoitoksi. Mutta tärkeää oli saada sidotuksi yhdysside ikuisista totuuksista liike-elämään. Lisäksi hän oli intohimoinen kansalaisidealisti.
Diotiman salonki vastasi hänen vakaumuksiaan vierasjoukon suhteen täydellisesti: suurina päivinä siellä törmäsi ihmisiin, joiden kanssa ei voinut vaihtaa sanaakaan. Nyttemminhän kansantalous ja fysiikka olivat syrjäyttäneet jumaluustieteet ja Diotiman lista hengen sijaisista, joille piti lähettää kutsu, piteni pitenemistään. Lisäksi Diotima piti tärkeänä vetää mukaan naisia, mutta siinä suhteessa hän suosi enemmän seurapiirirouvia kuin intellektuellejä. Vain aidot, eheät naiset omasivat voimia kietoa ihmisjärki olemisen voimien syliin, tila, jota Diotiman käsityksen mukaan moderni ihminen eniten kaipasi.
Yllättävää kyllä, Diotiman vierasvalikoima tarjosi läsnäoleville myös mahdollisuuden parikeskusteluun vielä paremmin kuin kirkko, mikä selittänee osaltaan salongin suosiota.
Kaikki väkinäinen seuraelämä kumpuaa tarpeesta uskotella inhimillistä ykseyttä. Tätä harhaa Diotima kutsui kulttuuriksi, ja vielä tarkemmin vanhaksi itävaltalaiseksi kultuuriksi, esimerkkejä oli vaikka kuinka paljon Mozartista virkamiesten kultivoituneeseen käytökseen.
Nämä erilaiset kulttuurin ilmentymät eivät tosin ilmeisesti olleet kovin kiinnostavia varakonsuli Tuzzista, joka oli ulkonäöltään kuin nahkainen matkalaukku kahden tumman silmän kera. Vaikka vanhassa itävaltalaisessa kulttuurissa oli samaa herooista lumoa kuin mehiläisen surinassa sydänkesällä, tieteen ja sielun yhteensaattaminen ei onnistunut Diotimalle yhtään paremmin kuin kreivi Leinsdorfille, hän tajusi, että sivistyksessä ei voittamatonta ollut sen syvyys vaan sen laajuus. Näin Diotima tajusi sairastavansa aikalaistautia nimeltä sivilisaatio, joka tarkoitti kaikkea, mitä hänen henkensä ei kyennyt hallitsemaan ja oli kauan ja ensi sijassa tarkoittanut myös hänen miestään.
Diotiman sielu
Diotima tajusi kadottaneensa sielunsa. Hän syytti sivilisaatiota siitä, että tie sieluun oli hautautunut umpeen. Ehkä hänen sieluksi nimeämänsä asia olikin se pieni pääoma rakastamiskykyä, joka hänellä oli ollut mennessään naimisiin Tuzzin kanssa. Tuzzi puolestaan, jonka mielikuvitusta erotiikka ei vaurioittanut, oli ennen avioliittoa ollut rauhallinen bordelliasiakas ja tästä tavasta jääneen rauhallisen rytmin Tuzzi oli tuonut avioliittoon. Tämä säännöllisyys sai Diotimassa käyntiin ennalta aavistamattoman muutoksen: pöhöttyneen ihanteellisuuden! Lisäksi Diotimassa alkoi kehittyä käsitys että hän eli pakkovallan alaisena.
Paha kyllä, nämä tuntemukset alkoivat voimistua juuri kun hänen salonkinsakin alkoi tuottaa huolta. Tuzzi tuki vaimonsa ponnistuksia salongin osalta, mutta ei koskaan osallistunut salongin tilaisuuksiin. Samalla hän varoitteli Diotimaa liiallisesta kunnianhimosta kaunotaiteellisten hankkeiden suhteen ja tämän Diotima koki vähättelynä.
Siitä asti, kun kreivi Leinsdorf, ollakseen kompromettoimasta aatelistoa, oli siirtänyt paralleeliaktion suunnittelun Diotiman salonkiin, siellä oli vallinnut ”sanaton vastuu” ja Diotima oli päättänyt osoittaa puolisollen, ettei salonki ollut mitään lastenleikkiä.
Surkeaa oli, että usean viikon kuumeisen pohdinnan jälkeen ei Diotiman mieleen ollut juolahtanut yhtään mitään ja Diotimassa oli kehittymässä ”kauna kaikkea kohtaan”
Ilmestys:tohtori Arnheim.
Diotiman sielullisen sekasorron tilassa tohtori Arnheim pienine neekeripoikineen olikin kuin ilmestys. Rohkeus pitää neekeripoikaa palveluksessa toi Diotiman mieleen entisajan kreikkalaiset orjat, jotka oppineisuudellaan saattoivat moukkmaiset roomalaisisäntänsä häpeään ja hän tajusi tohtori Arnheimin ja oman asemansa yhtäläisyyden: molemmat olivat ”sivullisia” valtaa pitävien ja vanhan diplomaattikunnan piireissä.
Arnheim oli kirjoituksissaan ja puheissaan julistanut tarvetta yhdistää sielu ja talouselämä eli aate ja valta. Olihan jo kauan vallinnut tunne, että vanhan tyylin politiikan ja diplomatian menetelmät olivat ajamassa Eurooppaa allikkoon.
Arnheim oli kertonut Diotimalle, että hän oli tullut Wieniin vain saadakseen vanhan itävaltalaisen kulttuurin luomoissa toipua numeroista, materialismista ja järjen karuudesta ja oli todennut, ettei meillä ole enää sisäisiä ääniä, järki tyrannisoi elämäämme.
Arnheim oli jopa innostuneena keskeyttänyt aitoutta ja eheyttä korostaneen Diotiman ja vaatinut valtapiireihin aatteita.
Keskusteluaan Arnheimin kanssa Diotima tunsi onnea ja hänen henkensä muistutti irtipäässyttä lasten ilmapalloa. Hän ymmärsi ettei paralleeliaktiota rakenneta toimikunnissa vaan vahvojen, aatteiden elähdyttämien vahvojen persoonien avulla.
|