Nuoruudenystäviä
Edellisen lukutehtävämme sankari ruhtinas Myskin tuntui olevan autuaan tietämätön ympäristöstään havaiten vain ihmiset, jos aina heitäkään. Mies ilman ominaisuuksia puolestaan havainnoi terävästi ympäristönsä ominaisuuksia: hänen nuoruudenystäviensä kodissa oleva piano on kuin hampaat irvessä oleva lyhytkoipinen mäyräkoiran ja buldogin ristisiitos ja ystävien kodissa olevat huonekalut taidetehtailun luonnosmaisia tuotteita.
Ystävien musiikkiharrastuskaan ei säästynyt kritiikiltä: Ulrichin käsitys musiikista oli, että musiikki on tahdon hervottomuutta ja hengen rämettyneisyyttä. Tästä huolimatta tai juuri sen vuoksi hän oli ystäviensä suosiossa, erityisesti nuoruudenystävänsä Walterin puolison Clarissen, jota kohtaan Ulrich tunsikin vetoa. Ulrichin tullessa vierailulle pariskunta jatkoi soittoaan ja vasta kun ”Oodi ilolle” oli saatu päätökseen, tervehdittiin ja Clarisse ja Ulrich siirtyivät puutarhaan ”ilta-auringon viistossa nuolisateessa.”
Clarisse oli kieltäytynyt yhdyselämästä aina kun Walter soitti Wagneria, mutta siitä huolimatta Walter soitti Wagneria – tosin tunnontuskien vallassa!
Clarisse uskoutui nyt Ulrichille. Hän oli pettynyt Walteriin, joka suurenmoisista lahjoistaan huolimatta ei näyttänyt saavan mitään aikaan, haihatteli vain alalta toiselle. Ulrich ei lohdutellut: ”Ei ole toista esimerkkiä väistämättömyydesta kuin lahjakas nuori ihminen, kun hän näivettyy tavalliseksi vanhukseksi, ei minkään kohtaloniskun takia vaan sen kutistumisen takia, johon hänet on predestinoitu.”
Clarisse puolestaan inhosi taiteessa kaikkea hekumointia ja tunsi vetoa kaikkeen ”laihan-ankaraan”. Nerous hänen mielestään oli tahdon asia eikä hän suostunut hyväksymään sitä, että Walter ei ollut nero.
Clarissen tyytymättömyys mieheensä olikin Ulrichin mielestä miellyttävää, Clarisse ei ollut niin sietämätön muille miehille kuin hän oli ollut avioliiton alussa ollessaan mieheensä kunnianhimoisesti rakastunut.
1800-luvun loppu
Vuosisadan loppu oli maalannut vanhojen mestareiden malliin, runoillut Gothen ja Schillerin tapaan ja rakentanut gotiikan ja renessanssin tyyliin. Vuosisata ei ollut toisella puoliskollaan kunnostautunut. Tekniikka, kauppa ja tiede olivat menestystarinoita, mutta taide...
Kaikki ne, jotka ovat mukana hävittämässä edeltäneen hyvän kauden saavutuksia, uskovat niitä parantavansa. Näin 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten rasvatyynesta syntyi ”pieni sielun nousukausi”, jolloin kaikki vanha haluttiin hylätä, rakastettiin yli-ihmistä, rakastettiin ali-ihmistä, palvottiin terveyttä ja aurinkoa, palvottiin rintatautisten tyttöjen hentoutta, tunnustettiin sankaruuden uskontoa ja sosiaalista kadunmiehenuskoa.
Ulrich ja hänen nuoruudenystävänsä Walter olivat saaneet nähdä häivähdyksen tämän uuden ajattelun ja odotuksen hohteesta. ”Joka siihen aikaan astui maailmaan, sai jo lähimmän kulman takana tuntea hengen lehahduksen poskellaan.”
Nuoruuden mentyä
Nuoruudenystävyys pitää sisällään kaiken tulevaisuudesta mutta ei näytä sitä vielä maailmalle. Se on kuin muna, mietti Ulrich.
Ulrich koetti muistella keskustelujaan Walterin kanssa. Niitä oli vauhdittanut nuoruuden ylimielisyys. Hän havaitsi, että he olivat halunneet pitää itsensä puolta:”Niin paljon voimakkaampi on nuoressa ihmisessä tarve itse loistaa kuin tarve saada valoa, jotta näkisi”.Tuo nuoruuden tunnelma oli ollut kuin valonsäteillä liitämistä, sen muistaminen tuntui menetyksen kipuna.
Mikä oli muuttunut? Jokin,jota ei voi punnita. Jokin etumerkki, illuusio.Mainetta niittivät henkilöt, joita ei ennen olisi otettu täydestäkään. Hyvän seassa oli liian paljon huonoa, totuuden seassa erehtymisät, merkittävissä saavutuksissa mukautumista. Lopulta ei enää tiedä, onko maailma tosiaan tullut huonommaksi vai itsekö vain on tullut vanhemmaksi.
Omaa aikaansa miettiessään ja muistaessaan erinäisiä kuvia, joita ei lainkaan pitänyt tyylikkäina Ulrich kuitenkin päätyi ajattelemaan, että ”Ei voi olla vihainen omalle ajalleen vahingoittamatta itseään”, pilvenpiirtäjät, sähköt ja naisurheilijat on vain jotenkin hyväksyttävä. Ulrich olikin periaatteessa valmis rakastamaan kaikkia elävän elämän ilmauksia, mutta varauksetta hän ei siihen pystynyt, sillä koko maailmassa oli jotakin luotaantyöntävää. Kun vastapainoksi ei löytynyt mitään puoleensavetävää, elämiseen tuli yksinäisyyden ja avuttomuuden varjo.
|