|
Ennakkokäsitykseni Musilin teosjärkäleestä muuttui rajusti, kun luin ensimmäisen niteen lukujen otsikot. Ensinnäkin ne herättivät uteliaisuutta ja toiseksi huvittuneisuutta. Olin kuvitellut (pelännyt) että ”Mies ilman ominaisuuksia ”olisi ylen vakava, jopa synkkä teos, mutta lukujen otsikot antavat odottaa muuta. Tyylilaji on siinä määrin arvoituksellinen, että luin nykysuomen sanakirjasta ironian, satiirin ja sarkasmin määritelmät, mutta tässä vaiheessa on vielä vaikeaa sanoa, mihin lajiin teos sijoittuu.
Ensimmäinen luku ei kirjailijan näkemyksen mukaan kuuluisi lainkaan tähän kertomukseen, mutta kun siinä kuvattu liikenneonnettomuus sattuu sillä kadulla, jonka varrella mies ilman ominaisuuksia asuu, on onnettomuuden kuvaus nyt päässyt mukaan. Saattaahan olla, että se jossain myöhemmässä vaiheessa kytkeytyy vielä tiiviimminkin varsianiseen kertomukseen, mutta tällaisenaankin se kertoo lukijalle, millä aikakaudella tässä teoksessa ollaan. Ja missä. Ollaan autojen aikakaudella ja suurkaupungissa.
Seuraavaksi kuvaillaan asunto, jonne mies on ilman ominaisuuksiaan asettunut. Asunto on pieni linna, joka aikoinaan on rakennettu huvilinnaksi ja on silloin sijainnut kaupungin ulkopuolella rauhaisessa puistossa, mutta nyt kaupungin laajennuttua se sijaitseekin keskellä vilkasta suurkaupungin hälinää, joskin suuren puutarhan suojaamana. Meille kerrotaan, miten rakennusta on muutettu ja 1800-luvulla, korjausten yhteydessä osin pilattukin, kovin tuttu ilmiö oman aikamme kaupunkisuunnittelusta ja grynderien vauhdittamasta kaupunkiarkkitehtuurista, jossa kantava ajatus on ollut purkaa vanhat rakennukset tai ainakin muuttaa ne niin, etteivät edusta mitään tyyli- tai aikakautta.
Miehen isä on paheksunut moisen asunnon hankintaa, jota hän on pitänyt pahaenteisenä isotteluna. Miehen isästä saammekin tietää paljon: hän on tehnyt uran, jonka on kruunannut majesteetin antama aatelisarvo, niin että isällä kyllä on ominaisuuksia vaikka muille jakaa!
Seuraavaksi ryhdytään pohtimaan todellisuudentajua ja mahdollisuudentajua. Mahdollisuudentaju on kykyä ajatella kaikkea mikä voisi olla pitämättä olevaa tärkeämpänä kuin olematonta, kykyä ajatella syntymättömiä todellisuuksia. Ihminen, joka suhtautuu elämään tällä tavoin, välinpitämättömästi syöttiin käyvää elämää kohtaan, on epäkäytännöllinen, epäluotettava ja laskematon suhteissa muihin ihmisiin. Esimerkiksi rikos, josta joku toinen kärsii vahingon saattaisi hänen silmissään olla vain sosiaalinen virhetoiminto, ei rikoksentekijän vaan yhteiskunnassa vallitsevan järjestelmän syytä.
Voidakseen vakuuttua ja iloita omista ominaisuuksistaan ihmisen täytyy havaita ne reaalisiksi.
Näin päästään teoksen teemaan: miten sellainen ihminen, joka ei saa kehitellyksi todellisuudentajua itsensäkään suhteen, voi jonakin päivänä tuntea olevansa mies vailla ominaisuuksia.
Modernista ihmisestä
Lienee niin, että tutkijat ovat usein näitä mahdollisuudentajun kantajia.
Tämän satavuotiaan teoksen ajankohtaisuudesta: tänäkin päivänä kriminologiassa vallitsee käsitys rikoksesta sosiaalisena virhetoimintona, joka on yhteiskunnassa vallitsevan järjestelmän syytä.
|