Diotiman dilemma
Saamme tutustua Diotiman yöllisiin pohdintoihin hänen miettiessään elämäntilannettaan. Ongelmana on, jättääkö hän osastopäällikkö Tuzzin ja naiko Arnheimin, vai jatkaako vain nykyistä kaksoiselämäänsä. Kysymys on paljolti vain Diotiman kuvitelmista, sillä mitään konkreettista ei ole vielä tapahtunut hänen ja Arnheimin välillä, tiettyä väreilyä kyllä. Arnheim on selvästi kiinnostunut Diotimasta, mutta olisiko hän valmis menemään skandaalin säestämänä avioliittoon – sitä Diotima ei ajattele lainkaan. Välillä hän on kallistumassa avioeroon, välillä taas arvelee ja miettii esimerkiksi Arnheimin preussilaisuuden merkitystä asiassa. Hän myös tavallaan säälii Tuzzia, jolle virkaura on koko elämä – mutta siitähän toisaalta Diotiman kyllästyneisyys Tuzziin juontaakin juurensa. Musil kuvaa varsin toden tuntuisesti kahden vaihtoehdon välillä horjuvan ihmisen ajatuksia: miten erilaiset merkitykset kilpailevat hänen tajunnassaan; vielä ei ole löytynyt voittavaa merkitysrakennetta, jonka pohjalta syntyisi tahto toimia – kuvatakseni tätä ongelmatilannetta holistisen ihmiskäsityksen termein.
Hyvän yöunen salaisuus
Diotiman ongelma on vaikea ja unettomuutta se aiheuttaakin, kun Diotima antaa ajatuksilleen vallan juuri yöllä. Eräs hyvän yöunen salaisuus on se, että ei päästä tajuntaansa häiritseviä merkityksiä yöpuulle paneutumisen jälkeen. Muistan historian opettajamme L.I. Kaukamaan Porin lyseossa siteeranneen jotakin valtiomiestä, joka sanoi, että kun hän illalla riisuu liivinsä, hän samalla riisuu mielestään virkamurheensa. Kuitenkin jos ongelma on riittävän vaikea, se palaa mieleen vastustamattomalla voimalla ja pitää ihmisen hereillä. – Tässä lukujakson ensimmäisessä luvussa Musil malttaa pitää filosofointitaipumuksensa kurissa ja hän vie tarinaa ainakin hiukan eteenpäin. Diotiman sydämen asiat näyttävät nyt saaneen keskeisen roolin romaanissa. Paralleeliaktio alkaa jo olla Diotimalle lähes yhdentekevä – ja samalla ehkä romaanin juonenkin kannalta.
Arnheim on suurkirjailija
Seuraavat kaksi lukua on omistettu suurkirjailijan tarkastelulle – takaapäin ja edestäpäin. Asia kytketään jotenkuten teokseen puhumalla siinä yhteydessä Arnheimista kirjailijana ja Diotiman ajatuksista. Diotimaa arkarruttaa se, että ihmiset käyttäytyvät yksityishenkilöinä päinvastoin kuin ammatissaan: istuntosalissa toisiaan haukkuvat poliitikot menevät jälkeenpäin sulassa sovussa kahville, jne. Tuon ei nyt luulisi ketään hämmästyttävän. Onhan ihmisellä virka- tai työroolinsa, joka poikkeaa hänen todellisesta persoonallisuudestaan. Tuttua esimerkiksi on, että koomikot ovat yksityiselämässään tavattoman ikäviä ja arkipäiväisiä. Musil jauhaa hengenruhtinaan ja suurkirjailijan välisestä erosta: Arnheim ei ole hengenruhtinas vaan suurkirjailija.
Suuruudenhulluutta?
Suurkirjailijassa tuntuu olevan jotakin sellaista, minkä me tunnemme kirjallisuuden julkkiksena, henkilönä, jolla on jonkin verran kirjallisia ansioita, mutta jonka media on suurelta osin luonut julkkikseksi. Kuten tiedämme, näitä on muillakin aloilla kuin kirjallisuudessa, ja Musil on jo näistä suurmiehistä puhunut aikaisemminkin. Käy ilmi, että Goethe oli Saksan ensimmäinen suurkirjailija. Hän on Arnheimin esikuva. Heine kuvaili Napoleonia intuitiiviseksi hengeksi, näkijäksi, joka ymmärtää ensi näkemältä aikaansa ja massoja – vastakohtana ”pienet analyyttiset henget”. Arnheim tuntee suorastaan itsekin tulleensa kuvatuksi samoilla sanoilla kuin Heine kuvaa Napoleonia. Miestä taitaa vaivata suuruudenhulluus.
Suurkirjailijahöpinä
Musil käyttää jälleen tilaisuutta hyväkseen purkaakseen tarvettaan panna maailmaansa järjestykseen (tai epäjärjestykseen), mikä tapahtuu romaanin kustannuksella. Tämä suurkirjailijahöpinä ei nimittäin vie tarinaa yhtään eteenpäin, eikä juurikaan anna lisävalaistusta teoksen kahdesta keskeisestä henkilöstä, Diotimasta ja Arnheimista.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Pihlanto Pekka 20081126 (20081126) o Ajk kotisivu o Musil o WebMaster