Hengellekäypiä asioita
Lukujakson aloittaa lyhyt filosofointiluku, joka käsittelee ”yhteyttä suuriin asioihin”. Musil luonnehtii asiaa aluksi toteamalla, että hengelle mikään ei ole niin hengellekäypää kuin sen yhteys suuriin asioihin. Tämä kertoo melkoisesti luvun selkeysasteesta, siis sen puutteesta. – Musil kuvailee eräitä ihmisen huippuhetkiä ja sitä, miten näihin liittyy ”tiettyä sisäistä aineenvajausta”, tyhjyyttä. Toisin sanoen suuret asiat saavat aikaan sen, että niiden kanssa tekemisiin joutuvien ihmisen ”sisin olemus vetäytyy ulos venyen laveaksi ja pinnalliseksi”. Kun esimerkkinä mainitaan, että korkeissa asemissa olevien puheet ovat yleensä köykäisempiä kuin meidän omat puheemme, alkaa Musilin idea tuntua jotenkin ymmärrettävältä. Useinhan niin sanottujen isokenkäisten lausumat ovat yhtä tyhjän kanssa, mutta ne muodostuvat merkittäviksi juuri sen takia, että he sanovat ne. Pääministerin sanoma latteus on tietysti uutinen – toisin kuin tuntemattoman henkilön lausuma viisaus. Täytyy vaan jälleen valittaen todeta, että Musil voisi olla selkeämpi. Jäsentymätöntä asiaa on aivan liikaa.
Määrä korvaa laadun
Poimitaanpa tästä ajatusten sekamelskasta vielä yksi helmi: ”Vaikutuksen kvantiteetti ja kvantiteetin vaikutus olivat uusi palvonnan kohde --- vaikka sen kanssa oli vielä kilpailemassa vanheneva ja sokea, aatelishenkinen korkean kvaliteetin palvonta”. Tämä sopii vrsin hyvin kuvaamaan meidän aikamme uusliberalistista ajattelua, joka on tunkenut yritysmaailmasta valtionhallintoonkin. Otan vain yhden esimerkin: yliopistomme on alistettu tulosmittausmentaliteetille, joka merkitsee, että niiden tehokkuutta mitataan maisterin ja tohtorin tutkintojen määrillä. Samalla on laiminlyöty tämä ”aatelishenkinen korkean kvaliteetin palvonta”, eli suoritusten laadulla ei tunnu olevan juurikaan merkitystä – koska sitä on vaikea mitata, mutta mitata vain täytyy sitä, sitä mitä voi.
Ristiriitainen nuori polvi
Tohtori Arnheim polttelee aamusikariaan ja muistelee Diotiman luona pidettyä kokousta. Nyt oli kutsuttu koolle nuorehkoa väkeä, kun varsinaisista suurmiehistä ei ollutkaan apua hankkeen kannalta. Arnheim muistelee kuunnelleensa nuorison puheita huvittuneena. Aika hullujahan he puhuivat, mutta siinä saattaisi itsensä huonoon valoon jos aina vain vastustaisi, hän ajatteli. Nuoret manasivat hiiteen omakohtaisen elämyksen ja kannattivat henkistä synteesiä. Toisaalta, sille päälle sattuessaan he saattoivat toivottaa synteesin hiiteen ja sitten taas kannattaa hengen kasvattamista elämysten mehulla. Kaiken kaikkiaan ristiriitaista porukkaa.
Arnheimin tuottoisa aamupäivä
Keskustelussa oli muodostunut kaksi puoluetta: individualistinen ja sosiaalinen. Ja niin edelleen. Tällaista sekavan keskustelun kuvausta on lukujakson toinen luku. Arnheimista tuli tämän uudenkin kokouksen keskipiste. Hänellä on laaja tietomäärä ja kokemus – ja tietenkin karismaa, jonka olemme jo aikaisemmin havainneet. Hän tapaa kokouksessa kenraali Stummin, joka ei oikein ymmärrä uutta polvea, joka puhuu ”verikenraaleista”. Tulee puhe runoilijasta, joka ei puutu pikkuasioihin. Kenraali huomaa, että hän on se tyyppi, jota armeijassa kutsutaan strategiksi. Vääpeli taas huolehtii pikkuasioista. Musil on siis tyypillinen vääpeli, ei ainakaan strategi. Arnheim saa lopuksi taloudellista hyötyä aamuisesta pohdiskelustaan, kun hän toteaa, että ei itsekään pitänyt rahallisen tukemisen arvoisena nuorison väheksymiä vanhan polven runoilijoita, joita hän oli aikaisemmin tavan vuoksi kannattanut.
Hengen syöksyminen periferiaan
Todetaan luonnolliseksi, että henkilöpalvonnan aikaa seuraa toinen aika, joka jyrkästi kääntää selkänsä kaikelle vastuun ja suuruuden nimissä harjoitetulle elämöinnille. Arnheim yrittää suunnistautua tämän tulevaksi arvelemansa kehityksen uomaan. Uusi aika näyttää tuovan uusia tansseja, erilaista maalaustaidetta, elokuvaa, jne. Musil luonnehtii näitä ironisesti. Tätä uutta luonnehtii se, että kaikella on enemmän merkitystä kuin se rehdisti ansaitsisi. Selvemmin sanottuna kyseessä olisi hölynpöly. Huomattakoon, että teoksessa liikutaan vuoden 1913 tietämissä – siitä teos ainakin alkoi. Uusi kehitys on siis Musilista pinnallista. Hän viittaakin myös siihen, mitä Arnheim olisi kokenut 1920-luvulla, mutta jo on nyt kysymys, kuten luvun otsikkokin kertoo, ideokratian, aivojen vallastasyöksystä, hengen väistymisestä periferiaan. Samaan tapaan voisi ajatella meidänkin aikamme muutoksista. Ollaanko siis jatkuvasti menossa vain pinnallisempaan ja aivottomanpaan aikaan, ja missä on tällaisen epäintellektuaalisen kehityksen päätepiste?
Näkijä, ei romaanikirjailija
Kauppamies kun on, Arnheim löytää ratkaisun ongelmiin mielikuvasta, joka liittyy kasvaneeseen liikevaihtoon. Toisin sanoen, Musil vetää taas maton analyysinsa jalkojen alta. Arnheim kuvittelee elämyksiä valmisteina, ja taas ollaan aivan nykyajan kaupallisuuden ytimessä: kaikki hinnoitellaan ja joku tienaa kaikesta. Nykyisin puhutaan muun muassa sisällöntuottajasta, joka muistuttaa juuri Musilin elämysten tuottajaa. Tässä vaiheessa täytyy todeta, että romaanikirjailija Musil ei juurikaan ole, mutta näkijä kyllä. – Lukujakson viimeinen luku päättyy Arnheimin yritykseen reipastua kysymyksellä: ”Mikäpä olisi hänen sydäntään lähempänä kuin ajatus tämän teollisuudessa hyväksi koetun tuotantoperiaatteen soveltamisesta myös elämänvalmistukseen?”.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Pihlanto Pekka 20081109 (20081109) o Ajk kotisivu o Musil o WebMaster