Lukujakson ensimmäisen luvun otsikko ”Väite, että myös tavallinen elämä on utopian luonteista” ei ehkä kuvaa luvun monipolvista – itse asiassa sekavaa – keskustelua kovinkaan hyvin, mutta tästäkin kyllä puhutaan. Ulrich selailee kansalaiskirjeitä. Muun muassa aikaisemmasta tuttu uuden pikakirjoitusjärjestelmän keksijä ja liikekylttien isojen kirjaimien viivojen laskija ovat esillä. Uutta järjestelmää ei asianomaisissa instansseissa puolleta. Jälkimmäinen ideanikkari esittää uuden yhdistyksen perustamista. Tämän verran tässä luvussa kerrotaan suuresta hankkeesta, loppu on lähinnä Ulrichin filosofointia eri henkilökokoonpanoissa.
Ulrich menee myöhäisestä ajankohdasta huolimatta Clarissen ja Walterin kotiin, koska keskustelu oli jäänyt kesken. Historian ja jokapäiväisen elämän suhteessa riittää edelleen puimista. Voihan tässä teemassa olla jotain mielenkiintoarvoakin: tavallinen ihminen ei yleensä mieltäne olevansa osa historian tapahtumavirtaa kuin ehkä pyöreitä vuosimääriä täyttäessään tai suurten yhteiskunnallisten mullistusten aikoina. Valtiomiehet sen sijaan varmaankin ajattelevat tekevänsä historiaa tai ainakin heitä askarruttaa, miten historia mahtaa aikanaan heidän tekojaan punnita. Keskustelu on kuitenkin logiikaltaan sellaista, jonka voisi ajatella tapahtuvan unessa tai mielisairaalassa. Normaalilogiikkaa se mielestäni (varmaankin aivan tarkoituksella) karttelee.
Walter alakynnessäUlrich ja Walter joutuvat ”napit vastakkain”. Keskustelu on enimmäkseen Ulrichin monologia, jota Walter ja joskus Clarissekin kommentoivat. Walter esittää epäilyjä ja torjuntoja. Riitaa siinä ei varsinaisesti synny, sillä Ulrich myöntelee auliisti Walterin vastaväitteet. Ulrichin puheet ovat ilmeisesti paljolti puhumisen halun ja ilon ilmentymiä: ei hänellä ole tarvetta pitää kiinni kannoistaan. Clarissen osuus näyttää lähinnä rajoittuvan Ulrichin tukemiseen. Pientä riitasointua syntyy avioparin välille, kun Clarisse ottaa yllättäen esille perheenjäsenten eriävät näkemykset lapsen hankkimisesta. Hän kysyy, onko Walter sellainen mies, jolla on oikeus lapsen saantiin. Kysymykseen ei oikeastaan tule vastausta. Tilaisuus on joka tapauksessa Walterin kannalta ikävä. Mustasukkaisuutta ei mainita, mutta epäilemättä se muhii Walterin kiusatussa mielessä. Onhan Clarisse kuitenkin selvästi kallellaan Ulrichin suuntaan.
Kun Ulrich palaa kotiin, hän tapaa kenraali Stummin odottelemassa. Kenraali on paneutunut suuren hankkeen problematiikkaan armeijan operaatioista tutuin suunnitteluvälinein, mutta ei ole saanut siihen mitään tolkkua, ja tarvitsee siksi neuvoja. Ulrich opettaaa hänelle totuuden suhteellisuutta: jos esität kaksikymmentä perustelua jonkin aatteen tueksi, joku esittää heti kaksikymmentä syytä sitä vastaan. Niinpä asioita ei kannata ottaa niin vakavasti kuin Stumm tekee. – Tämä lukujakson toinen luku on minusta erityisesti Stummin koomisuuden ja suorapuheisuuden johdosta eräs kirjan hauskimpia. Ulrich kääntää lukijalle jo tuttuun tapaansa armeijan ja siviilimaailman edustamat periaatteet nurinniskoin. Kenraali saa aiheen epäillä – samaan tapaan kuin lukija on joutunut monesti tekemään – että Ulrich vain vitsailee. Ulrichin tyyli on kuten hänen Walterin kanssa keskustellessaan aseistariisuva. Kun Stumm sanoo tämän puheista, että pötyä, niin Ulrich myöntää niin olevan, mutta ei sen enempää kuin minkä tahansa muun as ian osalta. Ulrichin tarjoaman aterian ja viinin pehmentämänä Stumm alkaa tehdä tunnustuksia. Käy ilmi, että hänen innostuksensa suureen hankkeeseen johtuu rakkauden tapaisesta tunteesta Diotimaa kohtaan. Samalla hän ihailee suuresti Arnheimia, vaikka on havainnut, että näiden kahden välillä on jotakin vispilänkauppaa.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Pihlanto Pekka 20081026 (20081026) o Ajk kotisivu o Musil o WebMaster