Lukujakso sisältää neljä lyhyttä lukua. Ensimmäisessä käsitellään Ulrichin isältään saamaa kirjettä. On pakko jälleen todeta Musilin puutteellinen kyky (tai halu) rakentaa lukijaa kiinnostavaa, mielenkiintoisin jännittein ladattua juonta. Kirje kytketään löyhästi paralleeliaktioon: isä viittaa Ulrichin suhteisiin kreiveihin Stallburg ja Leinsdorff (joihin isä itse pojan tutustutti) sekä Diotimaan. Isä pyytää poikaansa huolehtimaan siitä, että suuren hankkeen yhteydessä ei ryhdyttäisi vahingolliseen rikoslain lievennykseen henkirikostapauksissa. Kirjeessä on siis kysymys EU:stakin tutusta lobbaustoiminnasta. Henkirikosteema on ollut esillä aikaisemminkin ja odotinkin, että Moosbruggerin tapaus nousee jälleen tapeetille.
Ulrichin isä ja professori napit vastakkain Ulrichin isä on joutunut rikoslain uudistusta valmistelevassa komiteassa napit vastakkain ystäväkseen luulemansa professori Schwungin kanssa. Syyntakeettomuus-pykälän yhteydessä isä on ehdottanut sanamuotoa ”ei ymmärrä tekonsa oikeudenvastaisuutta”, kun Schwungin ehdotus on ”vapaa tahdonmuodostus on hänelle mahdotonta”. En osaa sanoa, onko näillä kovin suurta eroa – ehkä ensin mainitun toteaminen olisi käytännössä helpompaa kuin vapaan tahdonmuodostuksen puuttumisen? Musil pääsee näitä vaihtoehtoja vertaillessaan mielipuuhaansa, monimutkaiseen filosofointiin, jonka vakavasti otettavuus lienee kyseenalainen. Saivartelulta se kuitenkin minusta vaikuttaa. Entiset ystävät joutuvat riitaan, kun isän kompromissiehdotus, joka yhdistäisi molemmat ehdotukset, joutuu Schwungin tylyn riepotuksen kohteeksi. Luvun arvoituksellinen otsikko "Neljäs vuosisata eKr. vastaan vuosi 1797" viittaa siihen, että isän ehdotus edustaa tuota vanhempaa perua ja Schwungin uudempaa.
Teoksen kaksi teemaaKenraali Stumm von Bordwehr vierailee vaihtelua saadakseen Diotiman luona. Nämä kaksi henkilöä edustavat Musilin erästä ohjelmallista teemaa nimittäin kovan, sotilaallisen, bisnessmäisen sekä pehmeän, runollisen intuitiivisen vastakkainasettelua. Toinen teemahan on kuolemanrangaistuksen problematiikka, joka itse asiassa liittyy ensinmainittuun: rangaistusteemassakin on nimittäin kysymys tiukan linjan sekä ymmärtäväisemmän, humaanin linjan vastakkainasettelusta. Ulrich ja Musil edustavat jälkimmäistä.
Leinsdorf halveksii kirjallisuutta Leinsdorf ei suhtaudu kovinkaan suopeasti Diotiman kannattamaan suureen kokoukseen, konsiiliin, vaan hän katsoo siihen osallistuvien edustavan ”vain kirjallisuutta”. Samalla fraasilla hän kuittaa Ulrichin hänelle esittelmän kansalaisilta saapuneen postin. Jotakin tämä vanha maalaisaatelismies sentään arvostaa, nimittäin meijereitä ja ampumaseuroja. Arnheim näyttää ymmärtävän Leinsdorfia ja ottaneen hänet suorastaan suojelukseensa.
Arnheim juonitteleeArnheim osoittautuu ikäväksi juonittelijaksi hänen esittäessään Diotimalle epäilyksen, että Ulrich käyttää väärin asemaansa Leinsdorfin sihteerinä vaikuttamalla tähän skeptisyydellään ja pilkallisella asenteellaan. Vanhan polven katoavia arvoja edustava Leinsdorf on Diotiman mielestä melkein kuin ”itse Runo”. Arnheim pitää tätä hölmöltä vaikuttavaa lausumaa suurenmoisena, ja tulkitsee sen niin, että pelkän järjen avulla ei voida noudattaa moraalia eikä tehdä politiikkaa – mikä kyllä mielestäni pitää paikkansa. Kompensoidakseen Ulrichia koskevia moitteitaan Arnheim toteaa, että hän ihailee tätä monessa suhteessa ja on tähän suorastaan kiintynyt, vaikka Ulrich sanoo aniharvoin mitään, minkä toinen voisi varauksetta hyväksyä: hänessä on jotakin harvinaisen vapaata ja itsenäistä, vaikka samalla sisäistä jäykkyyttäkin. Se miehestä, joka on ”vailla ominaisuuksia”.
Arnheim on lukujakson neljännenkin artikkelin sankari. Hänen elämänasenteissaan on ”imponderabilioita”, joka kaiketi tarkoittaa vaikeasti määriteltävyyttä. Arnheim on luvun otsikon mukaan ”lehtimiesten ystävä”. Nykykielellä hänellä on mediataitoja, kyky käyttää tiedotusvälineitä hyväkseen – en haluaisi käyttää inhoamaani sanaa ”mediaseksikäs”. Eräs tähän vaikuttanut tekijä on Arnheimin huomattava varakkuus, mutta varmaankin lisäksi myös hänen karismansa saa lehtiväen kuuntelemaan ja julkaisemaan hänen sanomisiaan. Tyypillistä meidänkin ajallemme on, että rikkaiden arvellaan kykenevän menestyksellisesti arvioimaan yleisiä asioita, samoin esimerkiksi kauneuskilpailuissa voittaneiden. Musil ironisoi median soveltamien kriteerien epämääräisyyttä käyttämällä esimerkkinä Platonia. Jos tämä nero ilmestyisi lehtimiehille, hän saisi kyllä pieniä juttuja läpi lehdissä, mutta vähitellen mielenkiinto lopahtaisi ja Arnheimin tapaiset ajaisivat ohi. Onhan tietysti niinkin, että Platonilla ei olisi mahdollisuuksia ymmärtää modernia aikaa, eikä siten mitään todella kiinnostavaa sanottavaakaan siitä, jos hänet noin vain siirrettäisiin itselleen täysin vieraaseen aikakauteen.
Tiedonvälityksen ikuisuusongelma Musil oivaltaa tiedonvälityksen ikuisuusongelman: ”On kovin vaikeaa saada oikeaa käsitystä jonkun ihmisen tai idean arvosta” – onhan tiedotusvälineissä aina kiire, eikä toimittaja voi itse olla monenkaan alan asiantuntija. Niinpä Arnheimin julkisuuteen päätyvät lausumat eivät ole mitään kuolemattomia oivalluksia: eräs esimerkki niistä on teoksessa jo aikaisemminkin siteerattu harhaluulo, että maailmanhistoriassa ei tapahdu mitään järjetöntä (!). Toinen esimerkki on Arnheimin arvio konsiilin odotettavissa olevista laihoista tuloksista, minkä kuka tahansa voisi lausua. Kuitenkin tällainen ”hienovarainen pessimismi herättää luottamusta myös suurten henkien keskuudessa”. Pessimistisillä maan taloutta koskevilla lausunnoillaan Mauno Koivistokin sai median syömään kädestään, mikä epäilemättä tasoitti hänen tietään presidentinlinnaan.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Pihlanto Pekka 20081014 (20081014) o Ajk kotisivu o Musil o WebMaster