Lukujakson ensimmäinen luku käsittelee otsikon mukaan ”esseismin utopiaa”, jota Ulrichin ohella koko maa suosii. Jälleen kysymyksessä on ”filosofoiva” luku, joka kytketään teokseen ohuesti – antamalla ymmärtää, että siinä kuvataan Ulrichin ajattelua. Käytän termiä filosofointi, vaikka Ulrich ei ollut filosofi, sillä ”filosofit ovat väkivallantekijöitä, joilla ei ole käytettävissään armeijaa ja jotka siitä syystä alistavat maailman telkeämällä sen järjestelmään.” Se tarkkuus, jolla jaksan tämän tyyppiseen ”filosofoivaan” tekstiin paneutua, ei anna minulle mahdollisuuksia muodostaa selkeää kuvaa esseismin utopiasta (palaan siihen kuitenkin seuraavan alaotsikon alla). Arvioni mukaan tekstissä ollaan koko ajan jalat tukevasti ilmassa. Toistan vain aikaisemmat ihmettelyni Musilin mielenlaadusta – mikä sai miehen kirjoittelemaan tällaisia ajatuksia, minkälaista nautintoa hän tästä sanailustaan sai? Ainakaan minun kaltaiseni lukija ei tekstistä paljonkaan kostu; muutama irrallinen älynväläys siellä on, mutta suurin osa Musilin filosofoinnista ei minua säväytä. Jotta lukupiirikommentointi tulisi tyydyttävästi tehdyksi, siteeraan seuraavassa joitakin tekstistä silmiini osuneita mielestäni onnistuneita ajatuksenpätkiä. Aluksi Musil kirjoittaa tarkkuuden käsitteestä. Siinä yhteydessä hän pääsee jälleen iän ikuiseen Mosbruggeriin: ”tarkkuus, jolla Moosbruggerin omalaatuinen henki sovitettiin kaksituhatvuotisten oikeuskäsitteiden järjestelmään --- ; tosiasioista se ei piitannut vähän vähääkään.” Ja niin edelleen. Sekä oikeuslaitos että lääketiede saavat kuulla kunniansa. – Toinen teema on epävarmuus, joka oli jälleen päässyt arvoonsa. ”Tieto oli käymässä vanhanaikaiseksi, nykyaikaa hallitsevan epätarkan ihmistyypin läpimurto oli alkanut”. Olisiko tässä nähtävissä subjektivismin nousu aikaisemman luonnontieteellisen, varmuutta ihannoivat maailmankäsityksen rinnalle? – Hieman lisävalaistusta esseismin ilmiöön: elämän ja maailman käsittely esseen tapaan ”joka jaksosta toiseen edeten tarkastelee asiaa monilta puolilta tavoittamatta sitä kokonaisuudessaan, sillä kokonaisuudessaan tavoitettu asia menettää heti ulottuvuutensa ja sulaa kokoon pelkäksi käsitteeksi.” Onko siis Musilin tarkastelutapa näissä filosofointijaksoissa esseistinen juuri siinä mielessä. että niissä asioita ei tavoiteta kokonaisuudessaan, eikä siten käsitteellistetä. Olen tutkimustyössäni soveltanut pääasiassa käsiteanalyysia, joten ei ihme, että en saa otetta Musilin esseismiin, joka hajoaa ”kuin Jokisen eväät”. – Musil (Ulrich) päätyy monipolvisten johdattelujen jälkeen toteamukseen: ”Mies, joka tahtoo totuutta, ryhtyy tutkijaksi; mies, joka haluaa päästää subjektiivisuutensa valloilleen, rupeaa ehkä kirjailijaksi.” Tähän toteaisin, että ryhdyin tutkijaksi, mutta tein molemmat, eli pyrin totuuteen, mutta päästin myös hiukan subjektiivisuuttani valloilleen, sillä valitsin tieteellisistä lähestymistavoista subjektivismin (toinen äärivaihtoehto oli objektivismi). – Ehkä nämä esimerkit riittävät osoittamaan, että Musilin ”esseiden” joukosta löytää vastakaikua herättäviä aihioita, kunhan niitä kirja kädessä etsii. Ulkomuistista en pysty näistä filosofiajaksoista kirjoittamaan, mikä olisi lukupiirityöskentelyssä tavanomainen metodini. Seuraavassa luvussa juoni pääsee lopulta kunniaan. Bonadea tulee Canossan matkalle Ulrichin luo. Hän haluaisi perustaa suhteensa uudelleen, mutta Ulrich on vastahakoinen – tosin kohtelias. Bonadea yrittää juonitella vetoamalla paralleeliaktioon – hän haluaisi auttaa siinä (ja samalla tutustua Diotimaan), mutta Ulrich torjuu idean ”tässä vaiheessa”, koska Bonadea ei ole julkisuuden henkilö. Toinen Bonadean vetonauloista on Moosbrugger, mutta hän saa huomata, että Ulrich ei ole enää kiinnostunut miehen kohtalosta. Ulrich pitää Bonadean loitolla puhumalla, oikeastaan esitelmöimällä, muun muassa murhaajan syyntakeettomuuden problematiikasta. Bonadea on säälittävä hahmo lukuisine syrjähyppyineen, joihin hän tunnekuohuissa ajautuu – katuakseen niitä katkerasti järjen jälleen voittaessa. Hän jopa suunnittelee jättävänsä muut ulkopuoliset suhteet ja pitäytyvänsä vain Ulrichissa, mutta kuten sanottu, hanke ei tunnu onnistuvan. Diotima lienee jo vallannut Ulrichin sydämen tai ainakin hyvän osan siitä. Lukujakso päättyykin Bonadean kyyneliin.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Pihlanto Pekka 20080906 (20080906) o Ajk kotisivu o Musil o WebMaster