Murjaanipojan kostoMeille valotetaan Arnheimin ja Solimanin mutkikkaita suhteita. Arnheim ei ole oikein tyytyväinen suojattiinsa ja ilmoittaa tälle alkavansa kohdella poikaa sen aseman mukaan, joka tälle lopulta tulee. Poika suuttuu tästä asemansa muutoksesta ja alkaa varastella isännältään sekä rikkoa kodin esineitä. Arnheim ei tiedä tekemästään loukkauksesta mitään. Diotiman palvelijatar Rachel on rakastunut vähän kaikkiin ja muun muassa Solimaniin. Kumpikin osapuoli valehtelee toisilleen sen kun kerkiää. Sisäkkö väittää, että talossa suunnitellaan sotaa ja Soliman taas kertoo olevansa neekeriruhtinaan poika. Ulrich suhtautuu Racheliin ystävällisesti, joten hänkin on yksi avarasydämisen Rachelin rakkauden kohteista.
Byrokratia toimiiParalleeliaktion tiimoilta tapahtuu vilkasta toimintaa. Kirjeitä ja ehdotuksia tulee kansalaisjärjestöiltä ja yksityishenkilöiltä. Saamme tutustua ironisessa valossa esitettyyn näkemykseen byrokratian toiminnasta. Kaikki ehdotukset arkistoidaan ”myöhempää käsittelyä varten”. Komiteat jauhavat ja pöytäkirjoja syntyy kasapäin. Toimintaa leimaa äärimmäinen varovaisuus. Leinsdorff tähdentää tätä diplomatian ja valtionhallinnon kultaista sääntöä Diotimalle. Ulrichin harmiksi Clarisselta tulee ehdotus, joka koskee Nietzsche-vuoden viettoa. Samalla hän puhuu naistenmurhaaja Moosbruggerin puolesta – olihan Nietzschekin mielipuoli, kuten Moosbrugger. Leinsdorffkin huomaa Ulrichin hämmingin, mutta pyytää häntä ottamaan yhteyttä naiseen koska hän kerran tuntee tämän.
Leinsdorffin lisäksi herra Tuzzi evästää puolisoaan ja tarjoaa apuaan. Vaikka Tuzzi taannoin epäilikin hanketta, hän näyttää ottavan sen kuitenkin jotenkin vakavasti. Ehkä hän haluaa estää puolisoaan pilaamasta perheensä mainetta hankkeen yhteydessä. Diotima – vaatimattomista oloista tuleva nainen – huomaa olevansa merkittävien tapahtumien keskipisteessä. Hän yrittää löytää hankkeen tueksi sopivaa aatetta, mutta se ei tunnukaan niin helpolta kuin aluksi tuntui. Joka aatetta kohti löytyy vähintään yksi aate, joka olisi yhtä sopiva. Diotima on saattanut joutua liian vaativaan tehtävään. Liensdorff pitää Itävallan vuoden ja varsinkin maailman-Itävallan vuoden ideaa hieman liian suurena palana. Vieläkään ei tiedetä, mitä mieltä ”rauhakeisari” itse on hänen kunniakseen kehiteltävästä hankkeesta. Onpa vaikeasti lähestyttävä hallitsija – tai sitten haluton vastaamaan.
Lukujakson viimeisessä luvussa kuvataan paralleeliaktiota kohtaan nousseita epäilyksiä. Ulrich keskustelee Leinsdorffin kanssa ihmisten reaktioista. Vaikka Ulrichin näkemykset saavat Leinsdorffin joskus närkästymään, hän alkaa jotenkin pitää Ulrichista. Miehillä on yhteinen – kielteinen – näkemys Arnheimista. Preussilaisia kohtaan tunnetaan ennakkoluuloja, mikä kuulostaa pahaenteiseltä, kun tiedämme, miten siinä kävi. Ehdotuksia tekevät kansalaiset kaipaavat takaisin mennyttä, kuka barokkia, kuka gotiikkaa tai jotakin muuta. Omaksikin hämmästyksekseen Leinsdorff laukaisee ilmoille viisauden: ” ihmiskunnan historia ei tunne vapaaehtoista paluuta taaksepäin”. Tästä tulevat mieleen nykynuorison goottiharrastukset, 60-lukulaisuus, yms. liikkeet, jotka haluaisivat kääntää ajan pyörää taaksepäin. Leinsdorffin mukaan ne eivät siis ole yleisesti ”mahdollisia”. Kaikenlainen nostalgia, mitä ihminen kyllä tarvitsee, on pakoa todellisuudesta, mutta todellisuus ei mene taaksepäin. – Keskustelussa tulee esille muitakin mielenkiintoisia havaintoja, muun muassa se, että ihmiset ovat vielä jotenkin tyytyväisiä itseensä, mutta kollektiivisesti katsoen he eivät viihdy nahoissaan, ja paralleeliaktio on omiaan saattamaan tämän asiantilan päivänvaloon. Voisiko tämän tulkita niin, että ihmiset ovat kyllä tyytyväisiä itseensä, mutta eivät ympäröivään todellisuuteen – muun muassa yhteiskuntaan ja siihen, mitä se tarjoaa heille.
Hullua hommaaPaitsi kansalaisille, ja hankkeen suunnittelijoille, myös lukijalle hankkeen sisältö onkin jäänyt aika hahmottomaksi. Jotakin ”tarttis tehdä”, mutta mitä, siinäpä on hankkeen puuhahenkilöille kiperä kysymys. Tällaista hakuammuntaa monet suunnittelukokoukset ja palaverit lienevät nykyisinkin valtionhallinnossa ja yrityksissä – ainakin minulle tulevat mieleen monet palaverit ja kokoukset. Kovasti ollaan tekevinään työtä ja syntyy papereita, joita ei kukaan lue. Joku saa hankkeesta arvonnousua, jotkut epäilevät koko hommaa ja laiminlyövät sitä, sillä se vie aikaa oikeiden töiden suorittamiselta. Melko turhanpäiväiseltä ja suuruudenhullulta koko paralleeliaktio vaikuttaa: sehän kattaa kaikki ne alueet, joilla valtionhallinnon ministeriöt toimivat. Miksei vain keskitytä järjestämään näyttäviä juhlia itse asian ympärille, joka on keisarin pitkä hallintokausi? Niin, ja ensiksi pitäisi saada aikaan budjetti, sillä on vaikea suunnitella tapahtumia, ellei tiedetä, paljonko niiden toteuttamiseen on rahaa käytettävissä. Oma arvioni paralleeliaktiosta tähän mennessä nähdyn valossa on: hullua hommaa.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Pihlanto Pekka 20080822 (20080822) o Ajk kotisivu o Musil o WebMaster