Ei kansankeittoloita vaan ykseyttä!Suuri kokous jatkuu. Voi tietysti kysyä, mikä siitä tekee suuren. Farssilta se on tähän mennessä vaikuttanut – ehkä Musilin ironisen otteen johdosta. Diotima ehdottaa, että aktio täytyisi huipentaa suureen symboliseen merkkiin. Hänen korkeutensa oli ehdottanut tähän tarkoitukseen ”rauhankeisaria”. Aikaisemmin tässä kokouksessa tehdyt ehdotukset eivät olleet täyttäneet asetettuja vaatimuksia – Diotima tähdentää, että hän ei tietenkään tarkoittanut kansankeittoloita, vaan kadotetun inhimillisen ykseyden löytämistä. Juhlavaa hehkutusta! Ulrich tarkkailee aikansa kuluksi Arnheimia ja inhoaa tämän täydellisyyttä ja rikkautta. Diotima päätyy esittämään aktion organisaatiorakenteen, mikä tuntuu kovasti byrokraattiselta valtionhallinnon haarojen mukaan jäsentyneine valiokuntineen, alivaliokuntineen ja päävaliokuntineen. Henkisiä asioita käsittelevän valiokunnan Diotima haluaa varata itselleen. Mitähän näin raskaalla organisaatiolla saadaan aikaan? Tarkoitushan oli vain juhlia keisarin pitkää hallintokautta ja nokitella preussilaisia. Itävaltalainen elementtiJoku kysyy, mihin tässä sijoittuisi itävaltalainen elementti, ja vastaamaan nousee kenraali, joka kaikkien kenraalien tapaan valittelee armeijan huonoa varustelutasoa. Sen parantaminen edistäisi hänen mukaansa kansojen välistä sovintoa ja olisi vaikuttava rauhanomaisen mielenlaadun osoitus. Kuulijatkin kokevat puheenvuoron aluksi oudoksi, mutta alkavat vähitellen pitää esitystä ”rauhoittavana kuin hyvässä järjestyksessä marssivien pataljoonien askelten tahti”. Ironian riemuvoitto kirjailijalta! Varsinkin kun muistamme, että aktion toteutusajankohtana Euroopassa riehui maailmansota. ”Rauhankeisari” – totta tosiaan!
Loppuponsi tarvitaanSeuraavaksi mennäänkin Rachellen avaimenreikäperspektiviin. Tyttö tutustuu Arnheimin ”murjaanipoikaan” Solimaniin ja molemmat kurkkivat kokoussaliin avaimenreiästä. Siellä sorvataan kokouksen loppupontta. Kreivi Leinsdorf kiittelee kenraalia puheenvuorosta, mutta toteaa samalla, että asiamomentteihin ei ole vielä tarkoitus puuttua, vaan on kyse perustavaa laatua olevista organisaatiokysymyksistä. Loppuponsi suunnataan hänen majesteetilleen, jota pyydetään päättämään hankkeen aineellista toteutusta varten siihen mennessä hankittavien varojen käytöstä. ”Tässä olisi se etu, että kansa saisi itse, ja kuitenkin samalla kaikkein korkeimman tahdonilmauksen välityksellä, asettaa itselleen arvokkaimmaksi toteamansa päämäärän.” Tässä tuli siis selväksi, mitä hankkeen ”lähtöisyys kansasta” tarkoittaa: keisari edustaa kansa ja hän eli kansa päättää... Loppuponsi on Musilin mukaan sinänsä tärkeä, sillä ”olisihan maailma aavemainen paikka, jos tapahtumat noin vain hiipisivät tiehensä muistamatta lopuksi vielä asianmukaisesti vakuuttaa tapahtuneensa... Sielujen tyhjiö täyttyyKokouksen hajaannuttua Diotima jää taloon kahden Arnheimin kanssa. Herra Tuzzi on edelleen poissa hienotunteisuussyistä. Diotimasta tuntuu, että hänen kotinsa on kuin housut, joihin Arnheim on nyt pujahtanut. Arnheim on ajatellut hieman moittia Diotimaa kiusallisesta tilanteeesta kokouksessa, mutta jättää sen tekemättä jostakin syystä. Tämä jokin on sielu. Sitten seuraa musilmainen analyysi sielusta. Sielu on jokin tyhjä paikka, joka elämässä jää aina taakse – tai jotakin yhtä tolkutonta. Sielu on lisäksi jotakin, mistä nuoret eivät pysty puhumaan nauramatta. Se on tunne, joka voi liittyä nuoren epävarmuuteen tai vanhan ihmisen tunteeseen siitä, että ei ole saanut elämässään riittävästi aikaan. Sielulla on myös sellainen ominaisuus, että sen edustama tyhjiö täyttyy, kun ihminen rakastuu. Siitäpä päästään kätevästi Diotiman ja Arnheimin väliseen suhteeseen, voinee sanoa, että alkavaan rakkaussuhteeseen. Kumpikaan ei olekaan rakastunut aikaisemmin – herra Tuzzi-parka. Petollinen puutarha-apulainenLukujakson viimeinen luku käsittää jo lukijalle tutuksi tulleen käsiteanalyyttisen sekoilujakson – sielusta edelleen – joka sisältää myös Arnheimin mietteitä suuresta kokouksesta, sekä suorasanaisen kertomuksen kertomuksessa. Se valottaa meille Arnheimin luonnetta. Hänellä on kokoelma pyhimyksen kuvia, joita hänellä on tapana käydä kauhun sekaisella kummastuksella katselemassa. – Arnheimilla on ollut puutarha-apulainen, jonka kanssa hän kävi keskusteluja kukkien elämästä. Mies osoittautui varkaaksi, ja isäntä antoi hänet poliisin käsiin. Arnheim seisoo nyt Diotiman kanssa kahden kesken samoissa tunnelmissa kuin silloin kun puutarha-apulaisen kataluus paljastui. Outoa, että näin erilaiset tapaukset herättävät miehessä samanlaisen tunnelman.
|
||||||
Palautetta |
||||||
Lähetä palautetta!Pekka Pihlanto: Tuzzien avioliitto
Asko Korpela: Tuzzi-parka
|
Pihlanto Pekka 20080802 (20080802) o Ajk kotisivu o Musil o WebMaster