Pekka Pihlanto
13 Suuri kokous ja pieniä ihmisiä

• Kynät ojennukseen
• Pieni preussilainen takaisku
• Puhujia ja tuppisuita
• Diotima syleilee maailmaa
• Antipatiaa ja sympatiaa
• Palautetta
• Lähetä palautetta!

Kynät ojennukseen

Jälleen on vuorossa aivan tavallinen kertova luku. Paralleeliaktion perustavaa kokousta ollaan järjestämässä Diotiman kotona. Aviomies Tuzzi pysyttelee tahdikkuussyistä poissa, sillä virkamiehenä hänen ei sovi olla mukana tässä yksityisenä aloitettavassa hankkeessa. Paikalle on kutsuttu pankinjohtajaa, aatelisia, porvarillista hyväntekeväisyysväkeä ja muuta yhteiskunnan kermaa. – Kamarineito Rachel (tai ranskalaisittain Rachelle, kuten hänen emäntänsä häntä kutsuu) järjestelee kyniä ja muita kokousvälineitä säntillisesti paikoilleen. Saamme lukea kuvauksen Rachelin taustoista. Hän on yksinkertainen juutalaistyttö Galitsiasta, ja joutui lähtemään kotoaan ei-toivotun raskauden (ja isän) ajamana. Pikku tytär on hoitopaikassa ja Rachelilla on toivetyöpaikka Diotiman luona. Emännän ja palvelustytön välit ovat lämpimän luottamukselliset. Rachel suorastaan palvoo Diotimaa – taitaapa olla rakastunutkin tähän, mutta hän rakastaa kyllä herra Tuzziakin ja myös Diotiman vieraana käynyttä miestä, jonka palvelija oli Soliman (kaiketi aikaisemmin mainittu murjaanipoika).
 

Pieni preussilainen takaisku

Suuri isänmaallinen kokous alkaa, mutta se ei suju aivan ilman pientä takaiskua. Diotima joutuu selittelemään preussilaisen Paul Arnheimin paikallaoloa, jolloin kreivi Leinsdorff hiukan häkeltyy, mutta ei halua moittia Diotimaa julkisesti. Arnheimkin harmistuu, sillä hän on kuvitellut Dioiman varmistaneen etukäteen, että kreivillä ei ole mitään hänen läsnäoloaan vastaan. Kaikki sujuu kuitenkin sivistyneesti ja miehen läsnäolo siunataan. Kreivi joutuu kuitenkin hiukan muokkaamaan avauspuheenvuoroaan preussilaisen läsnäolon johdosta. Diotima on rakastunut Arnheimiin, mutta ei ole tunteistaan täysin selvillä – kaikkitietävä kirjailija kuitenkin paljastaa meille asianlaidan. Kreivin puhe ja Musilin tulkinnat siitä paljastavat, että itävaltalaisten ja unkarilaisten yhteiselo ei suinkaan ole auvoista – kumpikin kansakunta vihaa toistaan. Tuttua muun muassa entisestä Jugoslaviasta ja monesta muustakin paikasta.
 

Puhujia ja tuppisuita

Kreivi korostaa hankkeen lähtöisyyttä kansasta, mikä ei suinkaan pidä paikkaansa. Kreivin puheen jälkeen seuraa kiusallinen hiljaisuus. Hiljaisuuden rikkoo onneksi hetken kuluttua eräs professori. Hän toteaa, että kun katsomme ajallisesti eteenpäin, on edessämme läpinäkymätön seinä. Oikealla ja vasemmalla taas on määrättömästi tärkeitä tapahtumia vailla havaittavaa suuntaa. Mutta kun katsomme taaksepäin, niin kaikki onkin silkkaa järjestystä ja päämäärää. Tämä on mielestäni onnistunut havainto. Näin on muun muassa yritysten päätöksenteossa. Esimerkiksi toteutettua investointiprosessia tarkasteltaessa kaikki näyttää suunnitellulta ja loogiselta, vaikka näin ei olisi toteutusvaiheessa suinkaan ollutkaan. Ihminen rakentaa tapahtumista jälkikäteen loogisia ja tavoitteellisia, vaikka ne olisivat edenneet sattumanvaraisesti. – Myös hyväntekeväisyysväen edustaja saa suunsa auki: hän esittää ”Suur-Itävaltalaisen Frans-Josefin kansankeittiön” perustamista. Lisäksi eräs valtion virkamies käyttää (tyhjänpäiväisen) puheenvuoron. Lopulta on taas kiusallisen vaisua. Kukaan ei erehdy kannattamaan tehtyjä ehdotuksia. Diotima ratkaisee tämän pikku ongelman tarjoamalla virvokkeita.
 

Diotima syleilee maailmaa

Tauolla Ulrich hiukan ärsyttää Arnheimia esittämällä epäileviä näkemyksiä suuresta aktiosta. Näkemyseroa voisi luonnehtia vaikkapa niin, että Arnheimin mukaan maailmanhistoriassa ei tapahdu mitään järjetöntä, mutta Ulrichin mielestä ”maailmassa kyllä paljonkin”. Samaan aikaan kreivi Leinsdorf hämmästelee Diotimalle, miten tässä niin itävaltalaisessa tilaisuudessa tapaaa preussilaisen. Diotima vaihtaa taktiikkaa laajentaen hanketta eurooppalaiseksi ja vielä laajemmallekin: ”Tosi Itävalta on yhtä kuin koko maailma”. Kreivi alkaa vähitellen päästä sovintoon Diotiman kanssa. Yksin jäätyään Ulrich alkaa muistella saapumistaan tilaisuuteen kreivi Leinsdorfin hevosvetoisissa vaunuissa. Kirjailija uppoutuu hetkeksi jopa hevosten ajatusmaailmaan. Kreivi ottaa puheeksi sen, että Ulrich oli ”puhunut erään miehen puolesta” – siis Moosbruggerin. Kreivi jopa arvelee uuden lääkärintarkastuksen olevan mahdollinen, mutta hän myös muistuttaa, että ”olemme tällä hetkellä velvolliset omistamaan kaiken voimamme eräälle historialliselle tapaukselle.
 

Antipatiaa ja sympatiaa

Käy ilmi, että Ulrich inhoaa Arnheimin edustamaa henkisyyden ja kaupan, hyvinvoinnin ja lukeneisuuden yhdistelmää. Lieneekö osittain kateutta? Pikku sisäkkö Rachel sensijaan miellyttää Ulrichia. Tyttö tarjoaa juuri virvokkeita Arnheimille ”kuin jumalalle”. Musililta riittää siis huomiota myös palvelustytölle – mutta kuten nähtiin, myös hevosille.

Palautetta 

Lähetä palautetta!