Ulrichin mietteet katkaisee eräs vanha tuttava, johtaja (tai oikeastaan vain prokuristi) Leo Fischel Lloyd-pankista. Mies on saanut jo jonkin aikaa sitten kreivi Leinsdorfin kiertokirjeen, jossa esiteltyä lukijalle tuttua hanketta pohjustetaan. Se on Fischelin mielestä ”epäilyttävä juttu”, mutta sitä ei voi kreivin aseman takia ylenkatsoa. Fischel yrittää urkkia Ulrichilta, mistä siinä oikein on kysymys. Erityisesti käsitteet ”tosi isänmaanrakkaus”, ”tosi edistys” ja ”tosi Itävalta” askarruttavan arvon pankkimiestä. Ulrichin selitys hankkeen perusteille on ytimekäs RPL eli riittämättömän perusteen laki. Tällaisilla julkis-historiallisilla asioilla on taipumusta toteutua, vaikka siihen ei oikeastaan ole kunnon perusteita. Nuo tosi-alkuiset sanaparit Ulrich leimaa katalysaattoreiksi – siis sellaisiksi, joilla ei ole varsinaista materiaalista merkitystä, mutta jotka panevat tapahtumat käyntiin. Melko kyynistä ajattelua Ulrichilta, ja kyynikoksi Fischel hänet leimaakin (taas uusi ominaisuus ominaisuudettomalle miehelle). Sattuvasti ajateltu kylläkin, sillä asiat tuntuvat esimerkiksi poliittisessa elämässä tapahtuvan – tai jäävän tapahtumatta – ikäänkuin jonkin käsittämättömän voiman painosta, siis ilman loogisia syitä. Voisi esimerkiksi sanoa, että maame ei liittoudu sotilaallisesti ”riittämättömän perusteen” johdosta.
Paralleeliaktiosta tai pikemminkin siihen suhtautumisesta saadaan tietty käsitys, kun Fischel ottaa hankkeen puheeksi pankkinsa pääjohtajan kanssa. Myös tämän tuttavan, valtionpankin pääjohtajan sekä muutaman muunkin johtotason henkilön tiedetään saaneen kreivi Leinsdorfin kiertokirjeen eli kutsun tähän tosi isänmaalliseen hankkeeseen (Fischel on kutsuttu vain vaimonsa sukulaisuussuhteiden ansiosta). Vaikka Fischel pitää hanketta epäilyttävänä, hänen on asemansa takia pidettävä sitä ”loistojuttuna”. Samoin muut mainitut isokenkäiset katsovat, että heidän on syytä olla mukana, vaikka heillä olisi epäilyksiä hankkeen suhteen. Samaan tapaan meilläkin poliittinen ja taloudellinen eliitti on monissa asioissa samanhenkistä. Venettä ei sovi keikuttaa, ettei joudu sivuraiteille ja pois hirviporukoista sekä rapuillallisilta – keventääkseni asiaa hieman. – Paralleeliaktio on siis pelkän kiertokirjeen ansiosta kouraantuntuvaa todellisuutta, ennen kuin kukaan – edes kreivi Leinsdorf – tietää, mikä se on. On kuitenkin aivan luonnollista, ettei minkään hankkeen lopullista muotoa tiedetä suunnitteluprosessin alkuvaiheessa, vaikka Musil tekeekin tästä ilmiöstä hämmästelyn aiheen.
Musilin analyysi päätyy – sylkykuppiin Paralleeliaktio lipsahtaa julkisuuteen kun eräs kekseliäs lehtimies kirjoittaa ”Itävallan vuoden” viettämisen tarpeesta. Se tuntuu ottavan tulta, toisin kuin ”Itävallan vuosisata” olisi tehnyt – tosin kukaan ei ole sitä edes esittänyt. Kreivi Leinsdorf tyrmistyy aluksi ehdotuksesta, mutta hän vihjaisee toiselle lehtimiehelle omasta hankkeestaan, ja tämä kirjoittaa siitä kreivin mielen mukaan ja antaa tunnustusta ”korkeille piireille”, joihin kreivi tietenkin kuuluu. Musil ryhtyy sitten filosofoimaan jostakin kummallisesta salatusta pisteestä, johon ihminen naulitsee silmänsä loppuiäkseen. Ikään kuin todistaakseen tämän idean absurdisuuden hän esittää esimerkin tuollaisesta kiintopisteestä: suljettavan sylkykupin. En pidä tällaista edes huvittavana. Tällainen muistuttaa hiukan Marx-veljesten filmejä, joista moni pitää, mutta minä en: liian kreisiä huumoria. Musililla näyttää olevan ajoittain tällainen strategia: hän antaa ymmärtää analysoivansa jotakin ilmiötä tai ihmistä vakavasti, mutta päätyykin sitten absurdismiin – vaikkapa sylkykuppiin.
Kreiville tulee ongelmia patrioottisista kansalaisista, jotka ovat innostuneet paralleeliaktiosta ja piirittävät nyt hänen palatsiaan. Hän ei halua neuvotella rahvaan kanssa. Hän kaipaa nyt Ulrichia avukseen. Onpa hänellä korkea käsitys miehestä, jota ei ole vielä tavannutkaan. Diotima ei anna kreiville Ulrichin osoitetta, sillä hänellä on parempi idea projektin siheeristä. Kreivi on kuitenkin niin mielistynyt Ulrichiin, että aikoo hankkia hänen osoitteensa poliisimestarilta.
Clarisse ei ole tyytyväinen elämäänsä Ulrichin viesti tavoittaa Clarissen ja Walterin pianon äärestä, raivokkaassa soittotyössä. Walterin reaktio ystävän tuloon on harmistunut. Pariskunta jatkaa yhteissoittoaan ja heidän tunteensa menevät tunneskaalan laidasta laitaan. Kumpikin ajattelee omia asioitaan soiton jylistessä toistaen soittajien tunnetiloja. Walter ajattelee optimistisesti hänen ongelmansa Clarissen kanssa ratkeavan juuri tänään. Clarissen ajatukset ovat äärimmäisen kaukana hänen miehensä aatoksista. Ne ”seisoivat kuin demonit näyttämön takana”. Clarissen tajunnanvirta on sekavaa, kuten Musilin vyörytykset yleensä. Nainen kelaa elämäänsä, eikä tunnu olevan siihen tyytyväinen. Suuren rakkauden roihun Walteriin vaimensi avioliitto pieneksi tulipahaiseksi. Clarissella lienee ongelmia sukupuolielämän suhteen, vaikka asiasta vihjaistaan hyvin ohimennen. Walter haluaisi lasta, Clarisse ei. Walterin mustasukkaisuus Ulrichin suhteen ei ole aivan aiheeton – ainakin lapsuudenystävä saa Clarissen kiihtymään ja tuntemaan taas elävänsä täysillä, mikä ei tietenkään ole Walterista mukava asia, vaikkei rakkaudesta olisi kysymyskään. Ulrichin vaikutusvaltaa Clarisseen kuvaa se, että Moosbrugger pyörii naisen ajatuksissa. Ettei asia olisi mitenkään selvä lukijalle, luku päättyy toteamukseen, että ”tämä hetki näytti olevan, ikävistä puolistaan huolimatta, niitä joiden tähden Jumala on luonut maan”.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Pihlanto Pekka 20080713 (20080713) o Ajk kotisivu o Musil o WebMaster