Joskus aikoinaan, kun aloitimme Proustin lukemista, minusta tuntui heti ensimmäisestä sivusta alkaen, että tulisin pitämään kirjasta. Siinä tunnelma oli alusta alkaen herkkä. Tästäkin kirjasta sain samantapaisen tunteen. Tosin aivan eri syystä. Ensimmäisessä luvussa (”Luku, josta merkittävää kyllä ei käy mitään ilmi”) Musil pohtii kaupunkien olemusta ja sitä miten ihmiset aina pohtivat, että missä he ovat. Hän sanoo, että ihmisillä on taipumus yliarvioida kysymystä missä hän on ja hän sanoo myös että tämä on peräisin paimentolaisajalta, jolloin oli painettava mieleen laidunpaikat. Itse nimittäin olen luullut tässä suhteessa olevani yksin (tai ainakin melkein) ajatuksissani, että en aina jaksa miettiä kaupungeissa kävellessäni, että missä milloinkin olen. On raskasta koko ajan miettiä missä on. Jos keskittyisin karttaan, en näkisi kaupungista yhtään mitään. Olen ajatellut, että kun on kartta mukana niin aina voi sitten kysyä missä on, jos itse ei paikkaa löydä. Oli mukava huomata, että joku muukin ajattelee noin – tai ainakin jotain sinne päin!
Missä ja miten asuu miesSama kuin kartalla olo kaupungissa pätee myös muussakin elämisessä: on aika raskasta ajatella, miksi jotain asiaa teen tai mikä se oma todellinen motiivi on tehdä asioita tai miten prioriteetti tekemisien välille muodostuu. Tavallaan tätä samaa teemaa Musil pohtii tässä lyhyessä luvussa, josta kopioin suoran katkelman. ”Rauhallisesti pitkin päivää askareitaan toimittavalla kansalaisella lihastyön määrä on huomattavasti suurempi kuin urheilijalla, joka nostaa kerran päivässä valtavan painon. Se on fysiologisesti toteen näytetty asia ja jos ajatellaan arjen pienten suoritusten yhteiskunnallista summaa ja että ne ovat sellaiseen yhteenlaskuun omiaankin, niin ne kai tuottavat maailmaan paljon enemmän energiaa kuin sankarilliset teot.” Pidän yhä enemmän tästä kirjasta. Tosin hiukan ihmetyttää kirjan nimi ”Mies vailla ominaisuuksia”. Mitähän tästä seuraa? Luvun otsikon asiat jäivät minulle kyllä tässä kohtaa varjoon.
Isä ja poikaEhkä kirjan nimi onkin isän käsitys pojastaan. Jospa isän mielestä poika onkin mies ilman ominaisuuksia. Suhde isän ja pojan välillä ei siis ole kovinkaan kummoinen. Kumpikaan ei taida toistaan kunnioittaa ja se monta kertaa tekeekin elämisen hankalaksi. Usein haetaan vastauksia muuttamalla paikasta toiseen. Isä oli tehnyt huikean uran, mutta poika ei oikein arvostanut miestä, joka oli ”niin alamainen hevosten, peltojen ja perinteiden omistajille.” Tosin pojan mielestä isän uralla ei oikeastaan ollut tapahtunut muuta kuin että tämä oli ennen lastenkamarien opettaja ja nykyisin herrainhuoneen opettaja.
Jatkoa ensimmäisen luvun periaatteelliselle pohdinnalle Jos ensimmäisessä luvussa ihmeteltiin ihmisten halua tietää missä kulloinkin ovat, niin tässä luvussa on varmaan tuotu esille toinen asia, joka Musilia on kaivertanut. Olemme itse asiassa aika filosofisissa fääreissä. Puhutaan todellisuudentajusta, mutta tosiaan – tarvitaan myös mahdollisuudentajua. Vertaus ovien kehyksiin, jotka mahdollistavat ovissa kulkemisen vie pohdinnan jo aika mutkikkaaksi. Hän katsoo myös, että lapsilta luonnolliset taipumukset mahdollisuudentajun kehittymiseen evätään pikkuhiljaa. Hän käsittelee asiaa myös tuhannen markan avulla. Eli 1000 markan mahdollisuudet ovat ihan samat – riippumatta siitä kuka ne omistaa. Todellisuudentaju ehkä sitten vasta tuo mukanaan sen, että mitä minä voin rahoilla tehdä. Vaikeaa on ja täytyy sanoa, että tässä kohtaa lyhyt luku oli paikallaan. Tuntuukin siltä, että Musil tuo yhdessä luvussa aina yhden asian – hänellä on siis luvuissa teemat, mikä varmasti jatkossa helpottaa lukemista, jos asiat tulevat näinkin monimutkaisiksi. Jos vertaa lukujen 2 ja 4 teemoja, niin aika kaukana ovat toisistaan vaikeusasteeltaan.
|
||||
Palautetta |
||||
Lähetä palautetta!Asta: Kiitos palautteesta
Asko Korpela: Aika ja paikka
|
Manner Asta 20080505 (20080505) o Ajk kotisivu o Musil o WebMaster