|
Eipä sijoitu kärkeen lukupiirin kirjoista tämä Robert Musilin Mies ilman ominaisuuksia. Taitaalapa suorastaan alakvarttiiliin jäädä, vaikka kakkosen arvioksi Luettujen listaan laitoinkin, yläkanttiin on tästä, mutta on niitä heikompiakin. Etsimättä mieleen tulee tietenkin pohjanoteerauksena James Joycen Odysseus. Mikähän olisi paras? Olisiko suorastaan Orhan Pamukin Nimeni on punainen? Kalevalan päivänä emme Kalevalaakaan unohda. Emmekä ikinä Seitsemää veljestä.
122. Kotimatka
Tämä kirjan toiseksi viimeinen luku on tyypillistä Musilin itsetuskiskelua. Siihen hän on ihastunut, vaikkei kyllä sillä lukijaa pysty lainkaan lumoamaan. Luulisi itsensäkin tajunneen näiden kohtien pitkäveteisyyden. Ihan kuin ei olisi tajunnut eikä kukaan ole hennonut hänelle asiasta myöskään huomauttaa. Emme aio lukea enempää Musilia, vaikka tässä kertomus puolitiehen jääkin. Melkein tekee mieli sanoa, että mitään ei oikeastaan ole tapahtunut, ja nekin vähät mitä on tapahtunut on tekijä hyvässä järjestyksessä 'vetänyt takaisin'. Niin tapahtuu tässäkin luvussa. Juuri on juoni saanut kunnon käänteen ja se herättänyt lukijassa toivon jostakin paremmasta, kun tässä kiireesti otetaan takapakkia. Arnheim oli 'adoptoimassa' Ulrichin pojakseen ja perijäkseen ja nyt Ulrich varmoin sanakääntein torjuu koko asian: 'Han visste att han inte skulle acceptera Arnheims erbjudande…' No, niin, se siitä!
Tämä nyt sitten jääkin tämän luvun tärkeimmäski anniksi. Otsikkona on Kotimatka tarkoittaa öistä kävelyä puiston halki. Siellä tapaa prostituoidun ja siitä kehittyy aasinsilta Moosbruggerinkin mainitsemiselle. Kuitenkin nämä ovat täysin irrallista täytemateriaalia. Niihiin ei mikään merkittävä asia johda, eikä niistä tietenkään mitään merkittävää myöskään seuraa.
Pientä jännitysmomenttia luodaan luvun lopussa, kun Ulrich näkee kotinsa ikkunassa valot. Murtovarkaatko ovat liikkeellä? Harmi, ettei tullut pistooli mukaan! Kirjan alussa olleen tappelun jälkeen on alkanut pitää. Niinkö on ollut tapa? Kyllä sitä sodan jälkeen Suomessakin tapahtui, että pistoolin kanssa kuljettiin. Nyt en vuosikymmeniin ole moista kuullut.
123. Käännekohta
Eipä ollut murtovarkaita, vaan Carisse. Otsikko jotakin lupailee… Tositarkoituksella onkin Clarisse tullut. Hän ei halua lasta miehensä Walterin kanssa, vaan haluaa sen nimenomaan Ulrichin kanssa. No, tämä nyt jo tiedettiinkin. Ja kuten arvata saattaa, nahkapäätös tässäkin asiassa tulee. Ulrich ei halua, vaikka tässä ruumiin kieltä jo puhutaankin. Lopulta puetaan myös sanoiksi se mikä on vähitellen käynyt selväksi pikku tapahtumista ja kuvauksista. Clarisse todetaan henkisesti sairaaksi. Sitten taas tapahtuu käänne: Ulrich saa käteensä aikaisemmin tulleen sähkeen: hänen isänsä on kuollut. Ulrichin pitää ryhtyä heti valmistelemaan matkaa tapahtumapaikalle. Hänestä on tulossa upporikas isänsä jälkeen. Matkavalmisteluihin sitten lässähtää tämäkin juonen käänne. Kuoleman käänne voittaa elämää lupaavan käänteen ja Musil aloittaa tämän lukijan mielessä matkan kohti unohdusta.
|