|
Tässä nyt on sentään aluksi vähän dialogia. Sitä on paljon helpompi seurata kuin Musilin tasapaksua soutelua mielen - kuuluisi sanoa: syövereissä, mutta Musilista ei mielestäni niin voida sanoa, vaan 'sotkuisissa kaislikoissa' - niin juuri, jotakin sellaista, tai kotipaikkani kieltä käyttääkseni, vielä paremmin: 'pyterissä vesissä' (joissa ei pintaa syvemmälle näy).
113. Ulrich keskustelee Hans Seppin ja Gerdan kanssa yli- ja alirationaalisen raja-alueelle ominaisella sekakielellä
Niin, että aluksi pirteämpää sananvaihtoa. Meikäläisen päälle 70 iässä joutuu vähän ihmettelemään, kun niin syväksi kuilu parikymppisten (23, niinkö se oli, vai 21) ja kolmekymmpisen (oliko 34 vai 35?) välillä on kuvattu. Hiukan ihmetyttää myös se, kuinka kehittynyt ja varma on näiden nuorempien näkemys valtiollisista asioista. Mutta ehkä oli itselläkin silloin, on vain unohtunut. Ikään kuin olisikin oma mielipide 'veltostunut', kun en jaksa intoutua juuri minkään poliittisen tai muunkaan ison yhteiskunnallisen kysymyksen puolesta tai vastaan. Vai olisiko vielä rippeet innosta jäljellä, kun äskettäin hehkutin Hesarin keskustelupalstalla kauppaketjujen bonuskortteja vastaan. Kannatin Tokmannin toimitusjohtaja Kakkosta, kun tämä ilmoitti luopuvansa sellaisesta.
Ulrich ja Hans Sepp ovat eri linjoilla saksalaisuudesta ja paralleeliaktion kaavaileman iskulauseen tarpeellisuudesta. Keskustelu - puolitoista sivua on 'hyvää-päivää-kirvesvartta' keskustelua ennen kuin asia mainitaan: saksalaisuuden nousu ja Itävallan iskulauseen levittäminen maailmalla. Seppin mielestä Itävalta ei ollutkaan mikään Itävalta, vaan naapureiden ideoilla koottu maa ilman omaa identiteettiä. Italialaiset ja saksalaiset rakentaneet, Napoleonin mukaan organisoitu sotalaitos. Mitä syytä on silloin mennä maailmalle möykkäämään jostakin Itävallasta. Sattuupa somasti, kun juuri olen suomentanut L.E. Balashovin Käytännön filosofiaa kohdasta, jossa puhutaan Venäjän 'ylipaisuneesta kansallistunnosta' ja 'venäläisestä ideasta', jälkimmäisestä aivan kuin olisi Musilista lehti repäisty. Balashov siis suomii Venäjää Musilin hengessä, tarkemmin: Musilin henkilöhahmon Hans Seppin hengessä.
Siihen se keskustelu sitten tyrehtyykin ja alkaa 'suonensisäinen' asioiden tarkastelu. Otetaan esille hauskan tuntuinen käsite: 'minättömien yhteisö' - 'de absolut jaglösas gemenskap' - siis vielä 'ehdottomasti minättömien yhteisö'. Tämä tietenkin sopii nuorten mitään omistamattomien ideologiaan kuin nyrkki silmään. 'Happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista.' Sellaiselle yhteisölle eivät paralleeliaktion periaatteet sovi, ei koko aktio. He ovat 'dessa andliga bankruttörer', sekin 'minättömien yhteisön' ohella ilmeisesti Hans Seppin keksimänä esitetty makean tuntuinen termi, joka tietenkin on täydellisesti linjassa hänen linjansa kanssa.
Itse asiassa 'siihen se keskustelu sitten tyrehtyykin' on väärä todistus, sillä koko luku on kyllä keskustelua nuorten ja Ulrichin välillä, mutta sen ulkoinen muoto on suorasanainen selostus sen sijaan, että se olisi repliikkeinä toinen toisen perään.
Sitten keskustelu saa hiukan toisen käänteen, kun Ulrich toteaa, että Hans Seppin kaikki puheenvuorot ovat koskeneet oikeastaan rakkautta, vaikka hän on puhunut omistamisesta. Tällöin tähän asti passiivisena istunut Gerdakin herää ja ihmettelee mitä sellainen tarkoittaa. Seuraa keskustelua aiheesta, mutta mielestäni se on tyypillistä Musilin viisastelua, jossa pysytään pinnallisella, etten sanoisi platonisella tasolla, saamani päähänpinttymän mukaan: välttäen 'kioskikirjallisuuteen liittyvää konkretiaa'. Pitäisiköhän vielä tarkentaa sillä tavoin, että se rakkaustyyppi, jota tässä kierretään kuin kissa kuumaa puuroa on tietenkin seksipainotteinen 'ihastusrakkaus'. Siitä on tarkoitus puhua, mutta ei sittenkään puhuta. Rakkauden vakavammasta lajista 'kiintymysrakkaudesta' ei ole puhettakaan eikä tarkoituskaan puhua. Se edellyttäisi ihan toisenlaisia, paljon syvällisempiä ympyröitä kuin missä tämä teos lainkaan liikkuu.
|