Tämä lukujakso on taas mielestäni niitä juonen suvantovaiheita eli ei vie juonta varsinaisesti eteenpäin. Tässä kuten muissa tämänkaltaisissa kirjailija pinnistelee näyttääkseen kyntensä sielun syväluotaajana. Se merkitsee valitettavasti konstikkaita lauserakenteita ja kiertoilmaisuja. Jälkimmäisillä tarkoitan sellaista, jonka äärimmäinen muoto ovat lauseet, joissa hyvä ilmaistaan sanomalla 'ei paha' tai paha sanomalla 'ei hyvä'. Mutta sellaisia ovat myös pitkät lauseet täynnä sivulauseita ja määreitä, joilla itse asiaa kierretään kuin kissa kuumaa puuroa. Nämä kyllä sopivat eräänlaisina tyylikeinoina käytettäväksi silloin tällöin, mutta runsas käyttö alkaa tympäistä lukijaa, kun lause jatkuu ja jatkuu eikä mitään käy selville ennen kuin lauseen parissa viimeisessä sanassa ikään kuin ansa laukeaa ja otus on häkissä. Tässä suhteessa pyöritään Arnheimia koskevassa luvussa mielestäni useampaan kertaan siedettävän rajoilla. 86. Kuningaskauppias ja sielun ja kaupan etujen fuusio. Eli: Kaikki tiet henkeen lähtevät sielusta, mutta yksikään ei vie sinne takaisinTässä luvussa pohdiskellaan Arnheimin sielunelämää. Tähän suureen isänmaalliseen kansanliikkeeseen Arnheim on tullut ikään kuin setäpuolen asemassa. Hänhän on ulkomaalainen, mutta hänellä on niin mahtava verkosto ja hän on osoittautunut niin taitavaksi suhteiden solmijaksi, että hänet siitä syystä mielihyvin otetaan liikkeeseen mukaan. Tähän mennessä Arnheimista on siis rakennettu eräänlaista yli-ihmistä tai ihmemiestä, kaikkien alojen mestaria. Nyt Arnheim kuitenkin paljastuu ikään kuin sielunhädässä. Hän on joutunut uuteen tilanteeseen. Vielä sanotaan Arnheimista, että 'hans själsliv var fullt av förbleknade moralpreparat'. Eli paljastuu Arnheimin sielunelmän pinnallisuus ja ulkokultaisuus. Tähän asti hänellä ei ole ollut aikaa vastakkaiselle sukupuolelle eikä hän ole niin sanoakseni ottanut naisia vakavasti. Nyt hän 'lankeaa polvilleen' Diotiman edessä. 'Först och främst måste han med bekymmer konstatera att hans vidsträckta, världsomfattande intressen vissnade som en blomma som har ryckts från sin rot.' Diotima on kietonut mielestäni sitä erityisesti edes tarkoittamatta Arnheimin täydellisesti pikkusormensa ympäri. Heti alkuun Arnheim esiteltiin nimenomaan kirjailijana ja tuotteliaana kirjailijana. Mielestäni tämä on sitä yli-ihmistä, sillä menestyvän kirjailijan ja liikemiehen ura samassa ihmisessä kuulostaa täysin yhteen sovittamattomalta. Miten riittää 24 tuntia näihin kahteen jaettavaksi? Muistaakseni olikin niin, että Arnheim paneutui näihin kahteen asiaan vuoron perään viikkokausiksi. Tuntuu vähän epäuskottavalta sellainenkin regiimi. Tässä nyt sitten murennetaan Arnheimin aikaisemmin luotua yli-ihmiskuvaa toteamalla, että hän kokee toiminnassaan käsinkosketeltavien tulosten puutteen. Ja vaikka hän voikin olla tyytyväinen aikaansaannoksiinsa, hänellä kuitenkin välistä oli tunne, että 'alla dessa idéer var som en mur av briljanter som bara skilde honom från det hemlighetsfulla ursprung som hade efterlämnat en outsäglig saknad inom honom, och denna mur blev för varje dag allt tjockare.' Siis yhä paksuneva briljanttien muuri eristää hänet jostakin tärkeästä. Puhutaan sen jälkeen muurien hiljasuudesta ja samaan hengenvetoon sielun hiljaisuudesta - ymmärtäisin: tyhjyydestä. Näiden seikkaperäisten taustaselvitysten jälkeen otetaan uudelleen esille kokemus, naiseen kohdistuvan fyysisen rakkauden kokemus. Arnheim joutuu valittaen toteamaan, että se painaa vaakakupissa yhtä paljon kuin koko hänen siihenastisen elämänsä summa. Miksi valittaen? Mitä siinä on valittamista. Kyllähän se tietenkin hengen jättiläisen pitkän ajan kuluessa keräämän elämän arvokapitaalin panee jossakin mielessä pieneksi, kun ajassa mitaten on väistämättä lyhyt tämän toisen vaakakupin 'tavara'. Olihan näitä naissuhteita Arnheimilla ennenkin ollut, paljonkin. Mutta ne olivat ikään kuin kauppamatkustajalla viran puolesta, ilman syviä jälkiä puolin tai toisin. Diotima oli ensimmäinen nainen, joka saa otteen hänen 'metamoraalisesta' salaisesta elämästään. Siitä hän oli itsekin ihmeissään, katsoi tämän takia Diotimaa 'vinosti' kuten tekstissä sanotaan. Eihän tämä sentään ollut kuin virkamiehen vaimo, tosin äärimmäisen tyylikäs sellainen, mutta vailla korkeinta inhimillistä sivistystä, 'jota vain valta antaa' (som endast makten kan förläna). Mitä ihmettä tarkoittaa tämä viimeinen sivulause? Miten niin valta antaa sivistystä? Ei ainakaan näin varmaan nykyään tulisi mieleen sanoa. Hän ei siis sittenkään menettänyt täysin päätään, ei siis ehkä ollutkaan täysin kiertynyt Diotiman pikkusorman ympärille. Hän pystyi ajoittain, liiketoimia hoitaessaan, heittäytymään järjenkin vietäväksi, rahan viileän järjen vietäväksi, 'järjen, jossa suurta puhtautta mikään ei pysty tahrimaan toisin kuin rakkaudessa on asianlaita'. Mutta kyllä Diotimakin osasi asettaa elämänsä arvot: 'Vad är världshändelser? Un peu de bruit autour de notre âme…! - hieman melua sielumme ympärillä 87. Moosbrugger tanssiiHyppäämme Moosbruggeriin, piikkiin lihassamme, kuten minä sen koen. Moosbrugger on täsmälleen kuin kivi kengässä. Niin kauan kuin se on, se hiertää ja häiritsee kunnon menoa. Pois sen mieluiten heittäisi. Mutta kun Musil sillä meitä rankaisee, niin minkäs teemme. Luettava on. Nyt taas kuvaillaan Moosbruggerin sairaan sielun näkymiä: pää poikki, oma pää tai omana päänä jopa vankisellin huonekalujen pää, muuta listittävää kun ei ole. Moosbrugger siis panee omaa tuomiotaan täytäntöön. Luinko minä nyt tästä vai jostakin muualta, luulisin, että muualta, että kuolemaantuomitulle ei ilmoiteta tuomion täytäntöönpanosta ennen kuin samana aamuna ja omaisille vasta sen jälkeen, kun tuomio on pantu täytäntöön. Moosbrugger ei usko Jumalaan, ainoastaan omaan sairaaseen järkeensä. Hänellä on olosuhteisiin nähden aivan sairaalloisen mahtava itsetunto. Kaikki hänen kauhistuttavat tekonsa hän ottaa 'lunkisti', omaan jokapäiväiseen elämäänsä kuuluvina 'tavanomaisina' asioina. Häneen eivät tuomarien eikä kenenkään muunkaan puheet ja kauhistelut lainkaan pure. Hänen elämänmenonsa on ulkoapäin pakotettua, mutta hän kokee sen kuin olisi itse keskipisteessä ja komento lähtisi hänestä itsestään. Tässä onkin kovan itsetunnon salaisuus. Kumpi on sitten syy, kumpi seuraus. Onpa tällä luvulla kekseliäs nimi: 'Moosbrugger tanssii'! Perhosia hän napsii ja musertelee siipiä puruksi haitarin soidessa jossakin kauempana. Kun soi, niin Moosbrugger tanssii, tanssii arvokkaasti ja näkymättömästi. Moosbrugger, joka ei koskaan ole naisen kanssa tanssinut. Tämä tanssi on jotakin perin absurdia: arvokasta, näkymätöntä, jatkuu päiväkausia, kukaan ei sitä näe, se jatkuu musiikissa, joka häipyy itseensäuppoutumiseen ja uneen, Jumalan äidin syliin, lepoon itse Jumalassa, ihmeelliseen kuolettavasti vapautuneeseen tilaan. Se peittää asiat kuin jäykistynyt hämähäkinseitti, jonka pakkanen on tuhonnut. Hän vaeltaa lyijynraskain kengin toivossa, että löytyisi kuitenkin vielä paikka, jossa olisi jotenkin toisin. Moosbruggerilla ei ole lainkaan sitä tunnetta, että hänet mestattaisiin; hän mestaa itse itsensä muiden avulla. Näin hän näkee tapahtumien kulun. Taivas näyttää hänestä siniseltä rotanpyydykseltä. 'Slovakiassa tehdään sellaisia pyöreitä, korkeita rotanpyydyksiä' hän ajattelee. Tällä ihmeellisellä tanssilla Musil herättää mielestäni taas epäilyksen Moosbruggerin syyntäkeettomuudesta.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Korpela Asko 20081101 (20081101) o Ajk kotisivu o Musil o WebMaster