Kuten Pekka toteaa, paralleeliaktio näyttää jäävän yhä vähemmälle huomiolle ja uusia ihmisiä marssitetaan sen sijaan näyttämölle. Tässä lukujaksossa tunnutaan tutkisteltavan eräiden ennestään tuttujenkin henkilöiden sielunelämää. Jotenkin se tuntuu tapahtuvan lähtien näiden henkilöiden asemasta käsin, siis jossakin mielessä ulkopuolelta alkaen, toisin kuin Dostojevskin teoksissa, joissa ensisijaisena lähtökohtana ovat sielun syöverit eikä ulkoisilla seikoilla ole paljoakaan merkitystä.
Niin kuin nyt tämäkin Diotima: 'Där stod hon då omgiven av rum och människor…' Mielestäni tässä onnitutaan kyllä vakuuttavasti luomaan kuva lahjakkaasta ja tarmokkaasta nuoresta naisesta, joka pyörittää varsin isoa revohkaa päänsä kylmänä pitäen. Hän se oli, joka tämän ulkomaalaisen Arnheimin järjesti paralleeliaktion tosiasialliseksi johtajaksi. Se oli ollut hänen elämänsä ensimmäinen suuri idea, kuten tekstissä sanotaan. Unenomaisena se oli hänelle tarjoutunut. Sitä seurasi menestys, josta hän ei aikaisemmin ollut osannut edes uneksia. Musil keksii sanoa, että hän tuli tietoiseksi maailmanmenosta niin väkevästi kuin olisi tuntenut maapallon pyörivän jalkojensa alla. Hämmästyttää hänen paneutumisensa kirjallisuuteen kaiken hullunmyllyn keskellä. Ja vielä enemmän hämmästyttää, kun sanotaan, että hän siten tietoisesti haki vahvistusta ja selkärankaa juuri tämän hullunmyllyn pyörittämiseen. Tuollainen toiminta tuntuu vähän epäuskottavalta, ikään kuin jälkiviisaudelta, jota kyllä sitten perästäpäin voidaan koristeeksi ladella, kun oravanpyörästä on hengissä selviydytty. Kulttuurivoimavaraa ei kiireen keskellä hankita. Se täytyy olla olemassa ennen aktion alkamista. Sitten pohditaan Diotiman ja hänen miehensä suhdetta. Siinä ei koskaan ole ollut läheistä ja lämmintä rakkautta, vaan mies on pysytellyt ympyröissään ja puolisot ovat kohdanneet kuin tähdet kieertoradoillaan, ohimennen ja kaukana toisistaan. Tätä kuvataan henkeen 'viisi minuuttia, höpinät ja kaikki' ja 'mies heittäytyi hänen päälleen kuin eläin'. - Eipähän sitten ainakaan ainaiseen nalkuttamiseen ole kyllästytty! Diotimalla on kuitenkin 'yleisen mielipiteen tuki' ja Tuzzilla taas kunnioitus yleistä mielipidettä kohtaan, joten tietty - ehkä voidaan sanoa - kauhun tasapaino pitää parisuhdetta koossa. Tuzzia Arnheimissa ärsytti ja askarrutti hänen ainainen kirjoittamisensa. Se on jotakin samaa kuin jatkuva puhuminen. Miksi ihmeessä mies jatkuvasti kirjoittaa? Ehkä se oli vain vanha tapa, joka ei enää vastannut uuden ajan asiallisuuden vaatimuksia. Kuitenkin siinä on jotakin hämärää. Arnheimin ainainen kirjoittaminen oli ja pysyi Tuzzille arvoituksena.
79. Soliman rakastaaAivan toisenlainen sielunelämän kuvaus on talon alakerrassa. Siellä elää Diotiman uskollinen palvelustyttö Rachel (äännettä ranskalaisittain) ja siellä lähes asuu myös Arnheimin paasipoika Soliman, joka ei olekaan mikä tahansa Soliman, vaan väittää olevansa kotona Afrikassa aatelismies. Ja Soliman on rakastunut Racheliin. Heidän yhteinen tehtävänsä oli tirkistellä avaimenreiästä eli koettaa pysyä selvillä siitä mitä toisen kerroksen väki puuhasi. Solimania itse asia ei juuri kiinnosta. Häntä kiinnostaa vain Rachel. Jos kohta Rachel ei puolestaan ole ylen kiinnostunut Solimanista niin sitä on sen sijaan keittäjätär. Selvä kolmiodraama. Rachelin makuuhuone oli tietenkin kielletty paikka Solimanille. Mutta siitäkös tämä välitti. Niin tai joutui kyllä välittämään, mutta kerran kuitenkin onnistui. Halusipa vielä lahjoittaa jalokiviä mielitietylleen. Niitä hän oli paitaansa ommeltuina onnistunut salakuljettamaan mukanaan Afrikasta. Niin hän ainakin väitti. Rachelin moraalinen selkäranka ei tätä hyväksynyt. Hän sanoo: 'Minä en isäntäväeltäni varasta'. 'Miksi et?' kysyy Soliman. En minäkään ole varastanut, kivet ovat minun. Lopulta Soliman upottaa kiihdyksissään hampaansa Rachelin käsivarteen, tajuaa saman tien tekonsa ja puhkeaa vuolaaseen itkuun. Rachel on ymmällä, mutta lopult silittää Solimanin päätä. 80. Lähempi tutustuminen kenraali Stummiin, joka saapuu yllättäen konsiilin istuntoonSitten on vielä kolmas sielunelämä, sekin ihan omaa sorttiaan. Tämä ihmeellisen pullea ratsuväen kenraali Stumm, joka ei edes pitänyt ratsastamisesta. Selostetaan hänen satumaisesti hypähdellen edennyt uransa. Hän oli ollut oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Nyt hän oli kenraalina jäsen paralleeliaktion korkeassa raadissa. Diotima ei koko kenraalista pitänyt, mutta hänet oli armeijan taholta mukaan tuupattu. ei auttanut kuin hyväksyä mukaan. Ei armeijalla mitään erityisiä pyrkimyksiä tässä asiassa ollut, mutta piti mukana kuitenkin varmuuden vuoksi olla. Ties mitä siviilit keksivät. Myös armeijan miehet keksivät kaikenlaista ajankulukseen. Tämä Stumm von Bordwehr keräsi linkkuveitsiä (ja korkkiruuveja)! Oli hän naimisissakin, mutta välitti naisista yhtä vähän kuin hevosistakin. Ympäri käydään ja yhteen tullaan: Stumm tuntee Ulrichin, joka on ollut samassa yhdeksännessä ratsuväkirykmentissä kuin hänkin.
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Korpela Asko 20081013 (20081013) o Ajk kotisivu o Musil o WebMaster