Asko Korpela 
01 Perkele pilaa erinomaisen tarinan

1. Ajokortti 2. Huussi 3. Sosiaalisihteeri 4. Paha 5. Sakea aamu-usva leijui ulkona 

Useita vuosia sitten olin lukenut tämän tekijän tekstiä. Kilpikonnalaukun halusin lukupiiriin melkeinpä mielijohteesta, välipalana, 'heräteostona' joka tapauksessa sikana säkissä. Olisi mukava saada vähän vaihtelua. Onhan tässä vaihtelua ollut itse asiassa koko ajan. Eipä oikein mitkään luetut kirjat ole toisiaan muistuttaneet. Ei taatusti muistuta tämäkään. Erikoista olisi, että saisimme maistiaiset aloittelijan kädestä. Olisi muka myös jopa mahdollista, että tekijä ottaisi onkeen meidän 'neuvomme'. Nyt ensimmäisen lukujakson jälkeen ei kyllä enää tätä ajatusta ole. Tai mistä sen tietää! 

Kuvittelin, että aloittelijan tekstissä olisi enemmän haparointia ja epävarmuutta tyylin tai muodon suhteen. Sitä on paljon vähemmän kuin odotin. Ottaen huomioon, että teos on omakustanne eikä se ole käynyt kustannustoimittajan mankelin kautta, on ymmärrettävää, että pikku potkuja johdonmukaisuuden ja muotokauneuden aisan yli on helppo löytää. Omat kirjani ovat hyvä esimerkki samasta asiasta. Kerrankin eräs opiskelija luki oikovedoksen ja lisäsi 250 pilkkua… 

Ryhtymättä systemaattisesti kertaamaan tarinoiden yksityiskohtia, kiinnitän huomiota yhteen tekijän vahvuuteen ja yhteen mielestäni pahaan heikkouteen. 

Hyvää tässä kirjassa on sen hämmästyttävän hyvä ote tarinan kertomiseen. Värikkäitä yksityiskohtia riittää eikä pitkäveteistä junnaamista löydy, vaan tekijä osaa hypätä aiheessta toiseen ja lopettaa venyttelemättä. Vaikka tarinat näyttävät olevan kovin erilaisista aiheista, on niissä kuitenkin aina jotakin joka sitoo ne muihin, muutakin kuin se että kaikkea tarkastellaan pikku pojan näkökulmasta. Minulla on kuitenkin sama tunne kuin Proustin teosta lukiessa, että joissakin kohdissa pikkupoika käsittelee asioita 'liian kypsästi', vähän niin kuin jälkiviisaasti, viisaammin kuin voisi kuvitella alle murrosikäisen niitä käsittelevän. Esimerkiksi sivulla 2 on todettu "Kolehmainen kauppasi lehmiä. Myi yleensä huonoa ainesta. Mutta kyky ja taito vakuutti ostajan." jne. Kertojanahan tässä on Paavo. Paavon ei mielestäni kuuluisi tehdä näin asiantuntevia huomioita eikä käyttää tällaista kieltä. 

Huussi tarinan alku on jotenkin outo ja perverssi ja koko huussin kaataminen varsin mielikuvituksellinen käänne, olkoonkin että hyvinkin tosi. Itsellä olisi kerrottavana tositarina siitä kuinka luomuhuussia siirrettiin viisitoista metriä tätienergialla. Huussi-tarinan sisällä on yllättäen toinen tarina siitä kuinka Väinämöinen Tuupovaarassa puuhasteli. Omaperäinen on Väinämöisenkin tarina eikä mikään Kalevalan muunnelma plagiaatista puhumattakaan. Mielestäni Väinö-tarinalla olisi pitänyt olla oma otsikko. Ainakin itseäni se puhutteli väkevämmin kuin Huussi. Yleensä Mujusen tarinat ovat ilmeisesti 'tosia' hämmästyttävän värikkäine yksityiskohtineen. Mutta kyllä kai tämä Väinön tarina on puhtaasti mielikuvituksen tuotetta selvästi kuitenkin kalevalaisine herätteineen. Tässä ei ole kysymys uskottavuudesta eikä todenperäisyydestä, mutta toisin on sosiaalisihteerissä. Se on kuin suoraan elävästä elämästä reväisty, helppo kuvitella kerrotuksi kokemuksen perusteella. Samalta tuntuu ilkeästä naapurista kertova tarina 'Paha'. 'Sakea sumu…' on mielestäni aika kiva aamuhetken tunnelmakuvaus. 

Kaikkien tarinoiden takana on mielestäni mukavan myönteinen ja leppoisa suhtautuminen kanssaihmisiin isän ärhäköinnistä huolimatta. Tästä tullaankin siihen teoksen heikkouteen, johon alussa viittasin. Mikä ihmeen vimma on tekijällä pilata hyvät tarinansa vähän väliä toistuvilla 'kusipaskasaatanaperkelemunatvittu' mausteilla? Täysin tarpeetonta roskaa. Ei sellaisen käytölle tee oikeutusta se, että se on muka totta, että niin puhuttiin ja sitä tehtiin. Eihän tässä muutenkaan kerrota kaikkea mitä puhuttiin tai tehtiin, oleellistakin. Varmaan joka päivä toistuivat sellaisetkin repliikit, kuin esim 'Auta poika saapas jalasta'. 'Pane ovi kiinni perässäsi.' 'Älä poika tuo lunta tupaan.' Tai jos ei täsmälleen näitä niin jotakin muuta, jota ei kuitenkaan kannata kirjoitettuun tekstiin laittaa. Ihmettelenpä kuka näitä paskoja ja perkeleitä jaksaa lukea. Nämäkään tarinat eivät yhtään huonontuisi, vaikka 'anaalifilosofia' jätettäisiin kokonaan pois. Olen kyllä ymmärtänyt, että ne ikään kuin kuuluvat suomalaiseen, ehkä maailmankin nykykirjallisuuteen. Onhan niistä jälkiä Pamukissakin ja Joycehan niillä suorastaan herkuttelee. Mutta minusta ne ovat turhia ja useassa tapauksessa suorastaan yököttäviä. Eipä löydy Waltarilta, ei Kilveltä eikä Dostojevskilta. Hekin kuitenkin 'todellista elämää' kuvaavat. Erityisen huonosti sopivat ruokottomuudet pikkupojan näkökulmasta kerrottuun tarinaan. Aikuisten suustahan ne tässäkin ehkä kaikki tulevat, vai oliko niitä kertojankin sanavarastossa? 

Tarina ei ollenkan muodostu siitä, että kuvataan miten sen henkilöt kiroilevat, paskantavat ja pierevät, niin pierevät - mihin se unohtui? Jaa, taidettiin juoda oman lehmän maitoa eikä meijerin käsittelemää. Kpp osaa jokainen, eikä ole näissä asioissa mitenkään niin kiinnostavia henkilökohtaiset erot, että niitä kannattaisi kirjassa kuvata. Taiteen tuottaminen on ankaran (itse)kurin alaista toimintaa. Eivät Bach ja Mozartkaan käyttäneet kaikkia saatavissa olevia säveliä vaan erittäin kurinalaisesti ihan tiettyjä. Ja niilläkin he saivat aikaan ihmeitä. Syntyi sellaista, ettei kukaan edes osaa jäljitellä, syntyi kummallekin niin selkeä tyyli, että asiaan perehtymätönkin sen tunnistaa ja nauttii siitä yhä uudestaan. Täytyy olla aika erikoinen ihminen, joka anaalifilosofian lukemisesta nautii.

Kyllä minäkin kertojan kokoisena tunsin suurta tyydytystä, kun uskalsin isän kuullen kirota täräyttää 'voihan hiiren paska', rohkein, mitä voin kuvitella. Muutakin olisin tinnyt, mutta hiiri nyt sentään on pieni. Meidänkin isä joskus kirosi ja eräs renki sanoi joskus ihmisille päin naamaa: 'Senkin paskapää sika!' Mutta kuvittelen, että harva näitä tällaisia edes totuudenmukaisuuden nimissä viitsii joka sivulta kirjasta lukea. Minä en ainakaan. Ei ihme että nykykirjallisuuden painokset ovat niin pieniä ja kirjailijat joutuvat omakustanteita levittämään. Sama se on muussakin taiteessa: musiikissa ja kuvaamataiteessa. Lähtökohtavaatimus on että pitää olla taito välineen käytössä. Sitten vasta taidon jälkeen tulee taide. - No, kyllä kai tätä neljän jakson verran kestää. Ehkä siihen myös tottuu ja turtuu. Sotaväessähän sitä ennen kiroiltiin. Ensin se harmitti, sitten se nauratti ja lopuksi sen oppi itsekin. Pois lähtiessä pelkäsi, että tulee seuraavassa työpaikassa asiakkaallekin kirota tärskäytettyä. Olen muuten ollut huomaavinani, että murrosikäiset kilpailevat törkeyksissä ollessaan kahta isommassa porukassa, mutta kahdestaan puhuvat ihan tavallisesti.

 

Palautetta 

Lähetä palautetta!