| 1. Ajokortti 2. Huussi 3. Sosiaalisihteeri 4. Paha
5. Sakea aamu-usva leijui ulkona
Useita vuosia sitten olin lukenut tämän tekijän tekstiä.
Kilpikonnalaukun halusin lukupiiriin melkeinpä mielijohteesta, välipalana,
'heräteostona' joka tapauksessa sikana säkissä. Olisi mukava
saada vähän vaihtelua. Onhan tässä vaihtelua ollut
itse asiassa koko ajan. Eipä oikein mitkään luetut kirjat
ole toisiaan muistuttaneet. Ei taatusti muistuta tämäkään.
Erikoista olisi, että saisimme maistiaiset aloittelijan kädestä.
Olisi muka myös jopa mahdollista, että tekijä ottaisi onkeen
meidän 'neuvomme'. Nyt ensimmäisen lukujakson jälkeen ei
kyllä enää tätä ajatusta ole. Tai mistä sen
tietää!
Kuvittelin, että aloittelijan tekstissä olisi enemmän
haparointia ja epävarmuutta tyylin tai muodon suhteen. Sitä on
paljon vähemmän kuin odotin. Ottaen huomioon, että teos
on omakustanne eikä se ole käynyt kustannustoimittajan mankelin
kautta, on ymmärrettävää, että pikku potkuja johdonmukaisuuden
ja muotokauneuden aisan yli on helppo löytää. Omat kirjani
ovat hyvä esimerkki samasta asiasta. Kerrankin eräs opiskelija
luki oikovedoksen ja lisäsi 250 pilkkua…
Ryhtymättä systemaattisesti kertaamaan tarinoiden yksityiskohtia,
kiinnitän huomiota yhteen tekijän vahvuuteen ja yhteen mielestäni
pahaan heikkouteen.
Hyvää tässä kirjassa on sen hämmästyttävän
hyvä ote tarinan kertomiseen. Värikkäitä yksityiskohtia
riittää eikä pitkäveteistä junnaamista löydy,
vaan tekijä osaa hypätä aiheessta toiseen ja lopettaa venyttelemättä.
Vaikka tarinat näyttävät olevan kovin erilaisista aiheista,
on niissä kuitenkin aina jotakin joka sitoo ne muihin, muutakin kuin
se että kaikkea tarkastellaan pikku pojan näkökulmasta.
Minulla on kuitenkin sama tunne kuin Proustin teosta lukiessa, että
joissakin kohdissa pikkupoika käsittelee asioita 'liian kypsästi',
vähän niin kuin jälkiviisaasti, viisaammin kuin voisi kuvitella
alle murrosikäisen niitä käsittelevän. Esimerkiksi
sivulla 2 on todettu "Kolehmainen kauppasi lehmiä. Myi yleensä
huonoa ainesta. Mutta kyky ja taito vakuutti ostajan." jne. Kertojanahan
tässä on Paavo. Paavon ei mielestäni kuuluisi tehdä
näin asiantuntevia huomioita eikä käyttää tällaista
kieltä.
Huussi tarinan alku on jotenkin outo ja perverssi ja koko huussin kaataminen
varsin mielikuvituksellinen käänne, olkoonkin että hyvinkin
tosi. Itsellä olisi kerrottavana tositarina siitä kuinka luomuhuussia
siirrettiin viisitoista metriä tätienergialla. Huussi-tarinan
sisällä on yllättäen toinen tarina siitä kuinka
Väinämöinen Tuupovaarassa puuhasteli. Omaperäinen on
Väinämöisenkin tarina eikä mikään Kalevalan
muunnelma plagiaatista puhumattakaan. Mielestäni Väinö-tarinalla
olisi pitänyt olla oma otsikko. Ainakin itseäni se puhutteli
väkevämmin kuin Huussi. Yleensä Mujusen tarinat ovat ilmeisesti
'tosia' hämmästyttävän värikkäine yksityiskohtineen.
Mutta kyllä kai tämä Väinön tarina on puhtaasti
mielikuvituksen tuotetta selvästi kuitenkin kalevalaisine herätteineen.
Tässä ei ole kysymys uskottavuudesta eikä todenperäisyydestä,
mutta toisin on sosiaalisihteerissä. Se on kuin suoraan elävästä
elämästä reväisty, helppo kuvitella kerrotuksi kokemuksen
perusteella. Samalta tuntuu ilkeästä naapurista kertova tarina
'Paha'. 'Sakea sumu…' on mielestäni aika kiva aamuhetken tunnelmakuvaus.
Kaikkien tarinoiden takana on mielestäni mukavan myönteinen
ja leppoisa suhtautuminen kanssaihmisiin isän ärhäköinnistä
huolimatta. Tästä tullaankin siihen teoksen heikkouteen, johon
alussa viittasin. Mikä ihmeen vimma on tekijällä pilata
hyvät tarinansa vähän väliä toistuvilla 'kusipaskasaatanaperkelemunatvittu'
mausteilla? Täysin tarpeetonta roskaa. Ei sellaisen käytölle
tee oikeutusta se, että se on muka totta, että niin puhuttiin
ja sitä tehtiin. Eihän tässä muutenkaan kerrota kaikkea
mitä puhuttiin tai tehtiin, oleellistakin. Varmaan joka päivä
toistuivat sellaisetkin repliikit, kuin esim 'Auta poika saapas jalasta'.
'Pane ovi kiinni perässäsi.' 'Älä poika tuo lunta tupaan.'
Tai jos ei täsmälleen näitä niin jotakin muuta, jota
ei kuitenkaan kannata kirjoitettuun tekstiin laittaa. Ihmettelenpä
kuka näitä paskoja ja perkeleitä jaksaa lukea. Nämäkään
tarinat eivät yhtään huonontuisi, vaikka 'anaalifilosofia'
jätettäisiin kokonaan pois. Olen kyllä ymmärtänyt,
että ne ikään kuin kuuluvat suomalaiseen, ehkä maailmankin
nykykirjallisuuteen. Onhan niistä jälkiä Pamukissakin ja
Joycehan niillä suorastaan herkuttelee. Mutta minusta ne ovat turhia
ja useassa tapauksessa suorastaan yököttäviä. Eipä
löydy Waltarilta, ei Kilveltä eikä Dostojevskilta. Hekin
kuitenkin 'todellista elämää' kuvaavat. Erityisen huonosti
sopivat ruokottomuudet pikkupojan näkökulmasta kerrottuun tarinaan.
Aikuisten suustahan ne tässäkin ehkä kaikki tulevat, vai
oliko niitä kertojankin sanavarastossa?
Tarina ei ollenkan muodostu siitä, että kuvataan miten sen
henkilöt kiroilevat, paskantavat ja pierevät, niin pierevät
- mihin se unohtui? Jaa, taidettiin juoda oman lehmän maitoa eikä
meijerin käsittelemää. Kpp osaa jokainen, eikä ole
näissä asioissa mitenkään niin kiinnostavia henkilökohtaiset
erot, että niitä kannattaisi kirjassa kuvata. Taiteen tuottaminen
on ankaran (itse)kurin alaista toimintaa. Eivät Bach ja Mozartkaan
käyttäneet kaikkia saatavissa olevia säveliä vaan erittäin
kurinalaisesti ihan tiettyjä. Ja niilläkin he saivat aikaan ihmeitä.
Syntyi sellaista, ettei kukaan edes osaa jäljitellä, syntyi kummallekin
niin selkeä tyyli, että asiaan perehtymätönkin sen
tunnistaa ja nauttii siitä yhä uudestaan. Täytyy olla aika
erikoinen ihminen, joka anaalifilosofian lukemisesta nautii.
Kyllä minäkin kertojan kokoisena tunsin suurta tyydytystä,
kun uskalsin isän kuullen kirota täräyttää 'voihan
hiiren paska', rohkein, mitä voin kuvitella. Muutakin olisin tinnyt,
mutta hiiri nyt sentään on pieni. Meidänkin isä joskus
kirosi ja eräs renki sanoi joskus ihmisille päin naamaa: 'Senkin
paskapää sika!' Mutta kuvittelen, että harva näitä
tällaisia edes totuudenmukaisuuden nimissä viitsii joka sivulta
kirjasta lukea. Minä en ainakaan. Ei ihme että nykykirjallisuuden
painokset ovat niin pieniä ja kirjailijat joutuvat omakustanteita
levittämään. Sama se on muussakin taiteessa: musiikissa
ja kuvaamataiteessa. Lähtökohtavaatimus on että pitää
olla taito välineen käytössä. Sitten vasta taidon jälkeen
tulee taide. - No, kyllä kai tätä neljän jakson verran
kestää. Ehkä siihen myös tottuu ja turtuu. Sotaväessähän
sitä ennen kiroiltiin. Ensin se harmitti, sitten se nauratti ja lopuksi
sen oppi itsekin. Pois lähtiessä pelkäsi, että tulee
seuraavassa työpaikassa asiakkaallekin kirota tärskäytettyä.
Olen muuten ollut huomaavinani, että murrosikäiset kilpailevat
törkeyksissä ollessaan kahta isommassa porukassa, mutta kahdestaan
puhuvat ihan tavallisesti.
|