Olen tämän kirjan lukenut 1996 lopulla eli 15 vuotta sitten. Nimet muistuvat tuttuina mieleen, muuta en muista. Niin ja tietenkin Krossin omaperäinen tyyli. Yksitoista Krossia olen tätä ennen lukenut, yhden, Keisarin hullun, kahteen kertaan. Kaikista muista olen ’täydet pisteet’ antanut paitsi Kolme katku vahel (mikähän lienee suomeksi: olisiko Balhasar Russowin romaani; suora käännös: ’Kolmen ruton välissä’) ensimmäisestä osasta. Jo etukäteen tiedän, että sama tulee nytkin olemaan arvosana. Jotakin samaa jäljittelemättömän omaperäistä on Krossilla kuin on Mika Waltarilla. Mielestäni molemmat kirkkaasti nobelisteja, kirkkaasti ohi näiden viime aikaisten. Jos Steinbeck on saanut, hänen luokkaansa. Ensimmäinen Kross 1989 Wikmani poissid – kerralla hurmasi täydellisesti. Kertoo Krossin koululuokasta, joka teki luokkaretken Uppsalaan ja sen jälkeen jakaantui kolmeen osaan kolmelle rintamalle sotaan. Krossin kaarteleva tyyliKross kiertelee ja kaartelee, mutta vauhdilla kuin tervapääsky, eikä menetä isoillakaan kaarroksilla silmistään pesätörmäänsä. Nyt se on Rakveressä, jossa nykyään seisoon ihan yhtä uhmakas härkä kuin on Veterano pullon kyljessä ja sen malli, Torrequebradassako se nyt on, Fuengirolan kyljessä. Sen kuvat kauhistuttavin tekijänoikeusuhkauksin suojattuna internetissä. Veterano kuitenkin ainoa ilman pitkiä hampaita nauttimani konjakki, mielikonjakki – ihan muista kuin makusyistä. – Tässähän tätä tuli jo kaarrosta Krossin tyyliin. Taidankin ruveta kannattamaan ’pakkoruotsin’ ohelle myös ’pakkoviroa’ ja puolipakollista venäjää koulujen kieliohjelmaan, pakkoviroa nyt ainakin. Kun ei siinä missään tapauksessa mitään opetusta tarvita. Siitä vain suoraan. Niin ne virolaisetkin kai suomea opiskelevat. Kolmannes jokaisen luetun sivun sanoista on ’sama sana’, kolmannes ’vähän väännetty’ ja viimeinen kolmannes sitten vaatii ristisanatehtävän verran mielikuvitusta – ei missään tapauksessa enempää kuin Rauman murre ja vain vähän enemmän kuin Savon murre. ’Soome eesti viisil’ eli ’suomea viron tapaan’ on täysin pätevä ohje. Ei paljon puutu, etten elä niin kuin opetan eli kirjoita tätä viroksi, vaikken tietenkään osaakaan. Eesti mõisad – Viron kartanotKerran on oltu Virossa parin päivän kartanokierroksella, silloinkin Rakeveressa härän juuressa pysähdyimme. Virossa muistaakseni yhtä monta ’kartanoksi’ ’mõisaksi’ luokiteltavaa maatilaa, eli lähes tuhat, kuin Suomessa, vaikka maan pinta-ala on vain vajaa seitsemäsosa Suomen pinta-alasta. Rakvere mõisas emme tietääkseni käyneet vaikka sitä kautta kaarrettiin ja pari kartanoa päivässä katsastettiin. Kertomuksessa on kysymys kartanon omistussuhteista. Tällaisten kartanoiden ylläpitäminen on aina vaatinut kunnon liikemiestaitoja - ja viinatehtaan. Pitkään sukupolvelta toiselle siirtyneissä kartanoissa ei näitä taitoja ilman muuta aina ollut ja joillakin ulkopuolisilla taas saattoi olla samalla kun oli näillä taidoilla hankittua varallisuutta. Ei muuta kuin juonittelemaan. Niin tässäkin. Tässä lahjakas nuorimies kertoo tarinaa siitä kuinka hän joutui, pestautui Rakveren kartanon iäkkään omistajarouvan palvelukseen tämän oikeuksia puolustamaan. Alun perin oli tarkoitus pestautua vain kartanon nuorten kotiopettajaksi, mutta selväpäinen esiintyminen viehätti vanhaa rouvaa ja niin hän palkkasi kertojan sihteerikseen ja asioidensa hoitajaksi. Omistusoloista juttuja sikiääSe nyt ei kuitenkaan käynyt ihan tuosta noin vain, vaan sekä palkkaajalla että palkattavalla oli ehtoja, jotka kylläkin varsin nopeasti sovitettiin kompromissiksi, ’teesi-antiteesi-synteesi’-peiaatteella. Oikein piti uskollisuutta vannoa. Hauska sana tämä ’vannuda’. Se kun tietääkseni tarkoittaa, kuten monessa muussakin kielessä, myös kiroamista. ’Vannun ’. ’Võtke istet’. ’Berend’ – tämä on nuoren herran nimi – ’kas te olete märganud selle aja sees siin mõisas midagi iseäralikku?’ Siinä on juuri sellainen vironkielinen lause, jonka sisällön suurin piirtein tietää ja loput arvaa – riittävästi kuitenkin, ettei tarvitse pysähtyä sana sanalta tarkkaan selvittämään. Minulle on mystinen sana ’iseäralik’. ’ise’ on tietenkin ’itse’ ja ’ära’ on pois ’älä’. Veikkaan, että tarkemmin selvitettäessä: ’ristiriitaista’. Olkoon, en viitsi edes katsoa. Ei nyt Berend mitään keksi, kun ei oikein ole vertailukohtaakaan. Ja niinhän se on: joku prantsuse – siis ranskan – härra paljastuu mummon mukaan ’siaksi’, on siis kähminyt. Kähminnät pidetään mieluimmin salassa, mutta sitten kun tulee tiukka paikka, nekin vedetään esiin. Sellaista oli tämän illan Neiti Marplessa ja sellaista on monessa muussa omistussuhteisiin liittyvissä jutuissa. Orjasta konnaksiBerend, vaikka nuori onkin, vaatii, että hänen on saatava tietää todellinen tilanne ja kaikki tosiasiat, että voi toimensa molemmat jalat tukevasti maaperässä seisten suunnitella ja tehdä. Tyhjän päällä seisten ei mitään jämäkkää synny. Tämän vanaprouakin tajuaa ja sen mukaan kertoo asiat Berendille. Kertoo miehestä, joka alun perin oli ori hänen kartanossaan, mutta nopeasti eteni Vene keisarinnan kamarijunkkariksi. Ori ei suinkaan tarkoita siitostarkoituksiin käytettyä hevosta, vaan orjaa – saattaa olla että kamarijunkkarin virka oli lähempänä tätä mitä edellinen ei ollut (muistaen hurjat jutut Vene keisarinnasta). Eikä vene ole vene vaan Venäjä. No, nyt tämä junkkari käyttäytyy nimensä mukaan (ainakin meillä päin Suomea junkkari tarkoittaa tottelematonta, siis lakia tottelematonta) ja mielii kartanon orista kartanon härraksi. Konnuuksia toimittelee. On ujuttautunut rahan voimalla kartanon aidan sisäpuolelle. – Siinä Berendille työmaa: prouan oiguste kaitsemine (oikeuksien puolustaminen). Sopimus syntyyVanaproua värikkäät kertomukset, niitä on kyllä hauska kuunnella, mutta siihen ei Berend tyydy, vaan kyselee, mitä proua todella odottaa ja pelkää : ’Aga – kui ma tohin – mida siis proua nüüd ikkagi härra Sieversi poolt kardab?’ Aivan keskeinen lause. Taaskin täysin ymmärrettävää, korkeintaan sana ’kardab’. Ei ole karttaa, ei ihan mutta melkein: ’pelätä’. Vastaus: ’Kõige! Mõtelge ise: kui ta ei ole mind kolmkümmend aaastat rahule jätnud, kui ta on kõik see aeg mulle oma orjahinge tõestanud ja viimasel aastal mind järjest torkid ja piinata püüdnud, siis see tänane kiri on ju otse sõjakuulutus ise!’ – Jaa, jaa ’30 vuotta orjana ollut ja nyt viimeisen vuoden ajan prouaa järjiltään suistanut ja tämä kirje on selvä sodanjulistus!’. Siihen tullaan, että Berend suosittelee, että alustalaisten asenteet ja mahdolliset suunnitelmat on selvitettävä. Vanaproua hüüdis: Õige! Sellest tuleb alustada!’ – It is as simple as that! – Yhteisymmärrys on täydellinen. Mutta sitten on kova lause käännettäväksi: ’kui meil õnnestub Karli käsi selles ussipesas ära tabada, lasen ma ta käe kirvega maha raiuda ja viin selle ise kuldkandikul senatisse ja nõuan oigust!’ – Kirveen kanssa uhkaa Karlin käden katkaista jos sen käärmeenpesässä tavoittaa ja senaatista oikeutta pyytää’ (varmaan ei 'pyytää' riitä, vaan pitää olla 'vaatia'). - PS: nyt, seuraavana päivänä, muljahti mielessä tämä vaikeaksi arvioimani lause 'täielikult selgeks': ... jos sen käärmeenpesässä tavoittaa ja kirveen kanssa sen katkaista ja vien sen itse kultatarjottimella senaattiin ja vaadin oikeutta' Suutarin tyttären pihalla kasvaa…Tässä nyt sitten joudun aivan lyhyen ajan sisällä toisen kerran lukemaan senaikuisen meikäläisestä poikkeavan rangaistuskäytännön toimeenpanoa koskevan kuvauksen. Juuri olen lukenut samasta asiasta kolmisensataa vuotta aikaisemmalta ajalta kertovan Notre damen kellonsoittajan. Ihan on kuin olisi Kross kirjan eteensä ottanut ja siitä juttunsa nyhjäissyt. Siellä niskurit, osittain omista kolttosistaan rangaistukseksi ja osittain muille varoitukseksi!, piestään ihan kuin Quasimodo valekuninkaanpäivän päätteeksi. Tätä tapausta, senaikuista kansanhuvia, joutuu Berend seuraamaan ja siellä tapaa suutarintyttären. Epäilenpä, että siitä vielä kehittyy romanssi, hyvä ettei aikanaan vielä munia ja poikasia. Mahtaneeko suutarintyttären pihalla kasvaa kaunis pihlajapuu?
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |