(Mitä olemme Kilveltä oppineet)
-
Olen jonkin verran miettinyt suhdettani luettuun ja tähän kirjailijaan.
Koska kerran olen miettinyt, on pakko myös kirjoittaa.
-
Onneksi lukupiirimme vetäjä on muotoillut loppukysymyksen niin,
ettei vastaamiseksi tarvitse miettiä ja tilittää kaiken
maailman asioita.
-
Henkilökohtaisesti näyttäisin oppineeni sen, että näinkin
voi kirjoittaa a) yleensä, b) suhteessa johonkin toiseen kirjaan tai
kirjailijaan.
-
Toisena kirjana olen tässä tahtonut käyttää teosta
Alastalon salissa.
-
Kilven Alastalosta tutut nerous ja kypsyys näkyvät Kirkolle-kirjassakin.
Toisaalta on minulla kirjaan myös huomautettavaa.
-
Ainakin minulla olisi ollut Kilven kustannusvirkailijana häneltä
tosi kiperää kysyttävää.
Kirjailijan nerouden elementit
Alastalon salista muistamme kirjailijan nerouden elementit: kielen rikkauden,
älyn ja suoranaisen viisauden säihkyttelyn, tunteen armollisen
lämmön, huumorin, paisuttelun, päänsisäisen monologin,
kaikenkattavan suuren, yksityiskohtiin ulottuvan pienen.
Kirkolle-kirjassa on viljalti samoja aineksia. Kertailen ja vatvon vapaamuotoisesti
niistä joitain.
Äärimmäinen paisuttelu: sitä esiintyy siellä
täällä, minulle pelkistetyimmillään paattiinnousun
kuvauksessa. Asko Korpela (muistaakseni) mielsi kirkkokansaa nousseen veneeseen
noin tuhat; minun luennassani luku lähentelee sataa tuhatta. Tahtoisin
nähdä elokuvanpätkän, jossa teatteriohjaaja Juha Hurme
noukkii veneeseen astujat kameraansa, miten hän sen paljouden (tai
siis paisuttelun) elokuvan keinoin osoittaa…
Huumori sitten. Sitä kirjailija tuo esiin henkilöhahmoissa
ja hahmopareissa - mutta ei kaikissa. Eniten huumorin lahjalla Kilpi on
tarkastellut Anders ja Aatu -isäntiä (ei mielestäni niinkään
emäntiä), jonkin verran Juuvanin vaaria, sekä Ylisenpään
Akua ja Oskua, varsinkin edellistä. Aivan erityinen tragikoominen
mustan huumorin paikka on luvussa 5, siinä kun viisi vuotta maailmalla
isäänsä etsinyt Vierniemen Jooseppi tapaa hänet ja
hän laittaessaan ruokaa täräyttää: "En minä
potaatteja sinua varten ole paistanut". Tilanne on äärimmäinen,
hengitystä salpaava ja traaginen (kuten koko pariskunnan tarina),
mutta on se myös niin koominen, että käy tippa silmässä
-huumorista, kun asiaa ajattelee siltä kannalta. Mikään
tusinakirjailija ei voi tuntea, ei ilmaista tilanteen kauheutta noin tyhjentävästi.
Mutta on tragiikan vastapainoksi teoksessa huikean myönteisiäkin
kuvia, kieleltään ja tilanteen tajultaan niin rikkaita kuin vain
Kilpi mestarina voi luoda. Muistamme esimerkiksi Ylisenpään Akun
ja 'kertoja' Albertin matkustamisen Kihlakunnan nokkakokassa "melkein varisemillaan".
Miten tilanne, siitä nouseva mielikuva, onkaan elähdyttänyt
minua pitkin kevättä! On tullut mieleen, uinailevatko variksetkin
öisin kuusten pimeissä 'varisemillaan'! Aku ylipäätään
herättää - teoksen loppumetreilläkin, onkivapametsässä
- kirjailijassa lämpimän läikähdyksen muistoja. Ne
tulevat kerronnassa taitavina esiin.
Muistoja ja tunteita on herättänyt Metänkylän Agatakin.
Sanoisin, että Asko Korpelan ansiosta Agatalla on nyt patsas internetissä
ja sopinee olla molemmilla sydämen tyyty rinnassa. Eri ihmisiin luonnollisesti
vetoaa erilainen huumori.
Palaan vielä taapäin. Akun muistamisessa on jotain samaa kuin
nuoren Härkäniemen kuvaamisessa Alastalon salissa. Tuttisuinen
kaivoon kurkistaja ja hääreissullaan aitan ylisille nukkumaan
kiivennyt nuori Härkäniemi ovat esimerkkejä yksittäisistä
asioista, jotka vielä saavat minut palaamaan Alastalon salissa -kirjaan.
Sapiskaa Kilvelle
Jotta pohdintani ei menisi pelkäksi kehuksi, panen kirjailijan myös
piinapenkkiin. Viidennen luvun Kirkolle-analyysissään Pekka Pihlanto
nosti esiin asian, joka jäi askarruttamaan ja josta houkuttaisi kuulla
enemmän. "Kriitikkojen ymmärtämättömyydestä"
Pihlanto kirjoittaa. Mistä oikein on kysymys?
Mistä on kysymys? Mihin asioihin arvostelijat ovat puuttuneet?
Mahdollisesti osin samoihin, joita seuraavassa tuon esiin.
Kirkolle-kirjan rakenteeseen olisi huomauttamista (tai ainakin siitä
kysymistä). Sen kertoja-minä vaihtuu paikoin epämiellyttävästi.
Sen runous saa lukijan takajaloilleen, epäileväiseksi. Sen teksti
ja tyyli paikoin - pahiten Hurja-Rikun tanssissa - pettävät lukijan
odotukseni.
Niinpä kokonaisuudessa ja joissakin yksityiskohdissakin Kilpi onnistuu
alittamaan itsensä, olemaan käyttämättä lahjojaan.
Jos olisin ollut hänen kustannustoimittajansa, olisin epäröimättä
monesta syystä ja monesta kohdasta saanut aiheen kysyä, tahtoiko
hän tosiaan esittää ja jättää jonkin asian
näin. Mitä ilmeisimmin olisin kysynyt.
Runojen ongelmallisuus lienee ollut tiedossa kirjailijallakin. Teoksen
rakenteesta muutama sana: siinä ja siinä, ettei koko kirjaa olisi
kannattanut muokata tarinakokoelmaksi - varmaan mainioksi sellaiseksi.
Nyt juoni (yhteinen kirkkomatka) etenee jossain väkinäisesti
ja on jäädä irtotarinoitten alle. Kilven kertoja-minästä:
pahiten sen vaihtuminen tuntuu Albertin ja hänen perheensä kohdalla.
Kun samalla tunnelataus muuttuu, kertojan perheen kuvaaminen ei tahdo hengittää
vapaasti. Kirjan eteenpäinmeno muuttuu vaivalloiseksi ja paikoin ahdistavaksi…
Ymmärtääkö joku, mitä tarkoitan, onko samaa mieltä?
Kilpi maitohapoilla
Lopuksi tarkoittamaani tyylimuutokseen. Muistelkaamme vaikkapa alun 1.
luvun lausetta "Hyvää herran poutaa, ja ohra lykkää
orasta ikään kuin joku hiuksista kiskoisi!" (Anders Vähätalo)
ja verratkaamme sitä 6. luvun (Riku ja Milja) lauseeseen "… katseli
ihmein moni läähtyvin rinnoin ja paatuvin polvin" tai "näkeekös
ken rauhassa sen , kun loiskaa lieskoina valkean kieli helpeillä syttyvän
räystään": ei mielestäni Kilpi ole onnistunut tässä
tanssin ja tilanteen kuvaamisessa. Hän on kyllä yrittänyt,
liikaankin, ajautunut maitohapoille ja jotenkin vieraille vesille. Syy
mielestäni on selvä: Kilpi on tässä unohtanut varsinaisen
lahjansa, päänsisäisen monologin käytön.
Muistelkaamme tätä: Pukkilan kapteenin monologia Alastalon
salissa, 16. luvun tilanteessa, jossa kapteeni on loukannut Siviää
ja koko pirtillistä ja ankarasti puntaroi pääknupissaan,
pitäisikö hänen häpeillen lähteä Evaldinsa
kanssa Alastalon tuvasta. Ajatelkaamme Kilven kirjailijaneroa vastaavaan
tilanteeseen Hurja-Rikun tanssiin (tai sen odotukseen) Miljan ajatukseen
tai Rikun ajatukseen, kuvaamaan ajatuksen oravan kieppumista, viskurin
pyörimistä näitten korvien välissä. Mitä
olisikaan syntynyt paperille?
Näin siis Pukkila ahdistavaa ahdistavammassa tilanteessa. Olen
Kilvelle ilkeyttäni - kun ei muistanut lukijaansa! - vääntänyt
hänen tekstinsä tähän runon muotoon. Tähän
runo mielestäni sopiikin; 16. luvun s. 237:
"Mikä penu minä olisin
puremaan pikimälliä paatissa,
sluupissa sanon,
koko kotomatkan
ja kotona vielä huomisenkin päivän
ja huomisen päivän jälkeen vielä viikot
ja viikkojen takana uudet viikot,
puremaan pikimälliä lähtemättömänä
hampaissani
ja kitalaessa
ja tunnonmaossa?"
Tätä ajatelmaa (vaikka onkin monologi) tarjoan Vesa Nuoliojan
ehdottamaan sanontakokoelmaan Petter Pukkilan suuhun. Näillä
riimeillä, jotka siis jäivät Riku-luvusta puuttumaan, tahdon
myös kiittää lukupiiriläisiä ja toivottaa antoisia
uusia elämyksiä. Olkaa kateellisia; minulla on Pitäjän
pienimpiä vielä lukematta!
|
o AJK kotisivu o Kirkolle