Nuolioja Vesa 
9 "Aaltoa tulee ja aaltoa menee ja meri vierii"

Arvonsa tuntevia

Kilven käsitys ihmisen arvosta näyttää olevan kahtalainen. Kaikkein syvällisimmässä filosofisessa mielessä hän tuntuu suhtautuvan täsmälleen samanlaisella myötäelävällä ymmärryksellä jokaiseen ihmiseen olipa tämän asema mikä tahansa. Toisaalta hän ei kuitenkaan sorru vähääkään teeskentelemään, että ihmiset olisivat toimivassa yhteisössä samanarvoisia. Toiset ovat arvokkaampia kuin toiset ja he ovat selkeästi myös arvostaan tietoisia. Tässä muutama näyte omanarvontunnosta: 
 
  • "Lahdenperällä oli nyt jo täysi lautamiehen lämä huulissaan. 
  • Puhumatta Juuvanin vaarista, joka, niinkuin hän aina ensimmäisenä Kihlakuntaan saapuikin, ei koskaan myöskään paattia jättänyt ennenkuin viimeisenä. 
  • Henriksson esimerkiksi luotsina ja merisääntöjen miehenä tiesi, että hopunpito on merillä viimeisintä viisautta yleisessä ylläkässä, ja istui paikallaan piitalla kuin pykälänmerkki merilaissa. 
  • Eivät Isontalon vanhemmista sentään molemmat olleet päästäneet järkensä jänikseksi ja itsensä livistyksille sen jäljissä, sillä emäntä, Vihtoriina, oli niitä, jotka ymmärsivät arvonsa ja säädyllä odottelivat. 
  • Istui siis aloillaan Kihlakunnassa vielä kaikki vakaampi väki tai muuten arvonsa muistava. 
  • koskas hänen viimeinkin saa muistamaan säätynsä, vaikka sentään on perintötalon isäntä isästänsä saakka ja vaikka häntä alinomaa saa opettaa, nytkin porstuassa viimeksi, kotoa lähtiessä: ota esimerkkiä ja pistä punttia takapuoleesi, että pysyt alallasi, etkä liiku ennenkuin muutkaan paremmat, katsos esimerkiksi Toistalon kapteenia, ettet nouse, ettet nykäse jäsentäkään ja lähde paatista ennenkuin hänkään, niin uskotaan vertaiseksi: en minäkään koskaan Kihlakunnassa liiku, ennenkuin näen kapteenskan nousevan, mutta silloin aina samalla haavaa, vaikka hän onkin ison Langholman tytär ja vaikka pidoissa aina viedään kahviprikka ensimmäiseksi hänen eteensä: sinä olet sentään Isontalon Ruusunperi ja sinun täytyy muistaa itseäsi" 

 

Ikävä on rinnassa sama

Olikin helppo arvata, että Kilpi kohottaa kirja lopulla Metänkylän Agatan roolin entistä selvemmin esiin. Hän kuvaa Agatan suorastaan asetelmallisesti sijoittamalla hänet kahden onnettoman naisen talutettavaksi kivikkoisella kirkkotiellä. Siinä he kolme elämän kolhimaa tukevat toinen toisiaan sekä fyysisesti että henkisesti. 

Agata on ymmärtäjä, lohduttaja, säälijä, kaiken nähnyt viisas vanhus. Kirjailija sijoittaa toistuvasti hänen suuhunsa syvimpiä mietteitään: 

-"- aina pysyvät tyyty ja sydämen ikävä samanlaisina rinnassa, oliko sitten vanha vai nuori 

-Elämänsä osille ihmisen on lennettävä kait, mitkä lienevätkin? ajatteli Agata ja laski kätensä ristiin, muisti Miljankin ja tuoreeltaan Siljan, sekä soi, että Fiinun tie olisi oleva helpompi. 

- Agata siis vain katsoi, jätti silmänsä seuraamaan entäviä nuoria ja oli vuosiensa valju: sen elämässä oppii, että kädet sulkeuvat ristiin, mutta enempääkös paljoakaan voi? Aaltoa tulee ja aaltoa menee ja meri vierii. - 

- »Ja hyvä siten, kun on sydän hereillä lähimmäiselle, mutta itsellensäkin on ihmisen jaksettava pitää sydän hereillä, niin ettei lannistu myötäteossa silloin, kun joskus on vaikeata, ja väsy rakkauden rohkeudessa silloin, kun oma tuki on ainoa turva ja oma jalka ainoa, joka kantaa!» 

- Eivät polun kivet niin pahoja ole, ettei niitä vältä, kun katsoo ja joku on kyynäspäässä tukemassa eivätkä elämän solmutkaan niin kirvottamattomia ole, ettei niitä uskollisuudella selvitä, kun on neuvon rakkautta apuna!» 

- Heikkohan on ihminen ja avutonta ihmisapu: silitystä kuolevan kädelle ja pisaraa nääntyvän janoon: sen taluttamista, jonka jalka jo anoo haudan lepoa, sen lohduttamista, jolla on soima sydämenä, sen lääkitsemistä, jolla on haavana elettävä nuoruus, mutta siunaaja lunastaa siunauksen pisaran itselleen, ja lohduttaja lievyy avun tuokioksi edes omassansa, ellei lähimmäistänsä saatakaan hänen kovassansa huojentaa. " 
 
 

Väinö on sairas

Ellen väärin muista, on pikku-Väinö kuvattu tähän saakka terveeksi. Nyt kirkon porteilla tuodaan myös hänen tragiikkansa esiin: 

"Albertin vavahti sydän, hän tiesi, että Väinö oli heikko ja sairasteli usein. Äidinkin silmä oli sävähtänyt, ja ikäänkuin äkillisessä mielenjohteessa oli hän ottanut lapsen isän käsivarrelta omaan syliinsä: aivan näytti hän likistävän Väinöä rintaansa vastaan: oli isäkin totinen ja katsoi kysyvästi äitiin. »Väinö on ollut aivan terve koko kevään sitte sen talvisen, josta kirjoitin!» selitti äiti nopeasti isälle, mutta oli kalvennut kasvoiltaan ja hänen molemmat kätensä olivat nyt kierretyt Väinön ympärille ikäänkuin olisi Väinö sillä tavalla paremmassa suojassa. " 
 
 

Ei Agataa ilman Väinöä?

Kuten jo Alastalon johdantoluvusta muistamme, pikku-Väinö ei selviä, vaan kuolee kolmivuotiaana. Kirkolle-kirjan Väinöhän on ja ei ole Volter Kilven veli. Volterilla oli veli, joka kuoli nuorena kuten Väinö, mutta hän ei kumminkaan ollut veljessarjan nuorin kuten Kirkolle-kirjassa. Hyvin syvältä Väinön muisto kirjailijaa yhä koskettaa. Mahdollista on, että juuri Väinö on psyykkisessä mielessä vaatinut sen, että kirjailija loi Agatan hahmon. Väinön kuolema on ehkä ollut liian raskas ajateltavaksi ilman lievitystä, jonka laupias Agata tuo. En tiedä oliko näin, mutta mahdolliselta se tuntuu. Tiesikö kirjailija itsekään? 
 
 

Miksi kirkkosoudut päättyivät?

Kilpi kuvaa kirkolle soutamiset jokasunnuntaiseksi tapahtumaksi. Niin lie ollutkin aikansa. Perinne on ollut komea. Satapäisen Kihlakunnan väen lisäksi kirkkoa kohden on matkannut lukematon määrä pienempiä veneitä. Perinne kumminkin päättyi Taavi Kilven mukaan Kihlakunnan osalta vuosisadan vaihteessa tai vähän aikaisemminkin. Yhdeksi syyksi Taavi Kilpi kertoo sen, että tavallisina sunnuntaina venerantaan ei läheskään aina kertynyt tarpeeksi kirkkoväkeä, jotta suurella veneellä olisi kannattanut lähteä. Näin monet joutuivat palaamaan kotiinsa. Matkoja alettiin siksi tehdä pienemmillä veneillä. 

Olisi mielenkiintoista tietää, mitkä muut syyt aiheuttivat sen, että soudut pikkuhiljaa loppuivat. Nykyaikana olisi tietysti helppoa todeta syy: mennään autolla kirkkoon- jos yleensä mennään- koska se on paljon helpompaa kuin soutaminen. 

Soutuperinteen hiipuminen ei toki kuitenkaan tapahtunut auton yleistyessä, vaan paljon aikaisemmin. Kun kysytään, miksi perinne lakkasi, pitäisi ensin kysyä, miksi se syntyi. Kirjassahan kuvataan pitkin matkaa värikkäästi, kuinka kirkossa käynnille oli "sanankuulon" ohella paljon muita syitä. Loppuluvuissakin kerrotaan pitkä tovi hyvin herkullisesti, kuinka naisväen kesken käy sopivalla kalliotasanteella melkoinen kuhina heidän laittaessaan itseään "edustuskuntoon" ennen kirkkotarhaan astumista. Oliko kyseessä sen ajan "seurapiirikokkarit"? Millä sosiaalinen elämä korvattiin, kun se irtaantui kirkollisesta elämästä? 

Syntymäkunnassani Pohjanmaan Nivalassa on yritetty elvyttää kirkkosoudun perinnettä. Kotiseutuaktivistit, kirkkoherra ja kanttori etunenässä, ovat rakentaneet talkootyönä pitkän kirkkoveneen. Yhteyteni syntymäkuntaan ovat viime vuosina olleet niin vähäisiä, etten oikein tiedä, onko veneellä paljon muulloin soudettu kuin kotiseutupäivien yhteydessä. Tapaus kumminkin osaltaan osoittaa, että tällaisissa vanhoissa perinteissä on jotakin sellaista, mitä kaivataan nykyisinkin. 
 
 

Aallot vaihtuvat, meri pysyy

Nyt kun saaristosarjan viimeinenkin lukuläksy on tehty, on paikallaan ottaa esiin jokin filosofinen yleistys Kilven taiteesta. Sellaiseksi sopii esimerkiksi tämä professori Pirjo Lyytikäisen luonnehdinta, jonka hän kirjoitti SKS:n julkaiseman Kilven teoksen Ihmisestä ja elämästä jälkisanaa: 

"Siinä (saaristosarjassa, huom. VN) hän myös muuttaa kerronnan prinsiipiksi ajatuksen, että "jokainen oleva hetki on iäisyyttä, siinä on koko oleminen läsnä, kaikki se menneisyys, joka on muodostanut nykyisyyden tilan, ja siinä on mahdollisuutena kaikki se tulevaisuus, joka voi muodostua nykyisyydestä". Myös Kirkolle-romaanissa niin keskeinen kuva elämästä merenä, jonka vaihtuvia aaltoja ihmisyksilöt ja sukupolvet ovat, on ilmaistu jo Ihmisestä ja elämästä -teoksessa." (Ihmisestä ja elämästä, SKS 1990, 197, lihavointi VN). 
 
 

Sama kaiku on askelten

Kilpi kirjoitti esseekokoelmansa Ihmisestä ja elämästä vuonna 1902 Ahvenanmaalla. Kirkolle ilmestyi vuonna 1937. Kirjojen välissä on siis peräti 35 vuotta elettyä elämää. Silti on helppo yhtyä Lyytikäisen mielipiteeseen, että saaristosarjan filosofiset perusajatukset on sanottu aivan selkeästi jo nuoren Kilven pohdiskeluissa. 
 
 

Kilven Ihmisestä-essee päättyy näin:

"Ihminen, semmoisena kuin hän meille ulkonaisesti elävänä näkyy, on ainoastaan iäisyyden puku, itse hän kaikessaan, kaikessa sisällössään on iäisyyttä, mutta persoonallisessa olemisessaan hän on ainosastaan iäisyyden ohitsemenevää tilaa. Ihminen omassa olossaan on iäisyyden merta heiluva aalto, joka meri joka hetki heiluu uusiksi aalloiksi, jotka se joka kerta kokonaisesti täyttää iäisyys-sisällöllään, mutta joista se joka kerta vaihtuu uusiksi aalloiksi. Kaikki mikä ihmisen muodostaa on iäistä, mutta ihminen itse itsenään on aallon haihtuva muoto." (s. 68). 

Otetaanpa tähän rinnalle Kirkolle-eepoksen viimeinen kappale: 

"Ikinen suvipäivä enää vain kaartui kirkkotarhan yllä ja kummut jäivät yksinäisyyksiinsä. Ikinenkö virsikin, veisu seurakunnan, hartautta kantavainen, kirkon seinäin sisäpuolella? Yhteisenäkö humisi väistyneitten, väistyväisten yksivakaa virsi, polvi polvelta samana, vaikka veisaajat vaihtuvatkin? Saapuu juhannuskin juhannuksen takaa, vaikka hankien alta uutena aina. " 

Kirkolle-eepoksessa sanotaan siis taiteellisessa muodossa täsmälleen sama näkemys, jonka nuori Kilpi muotoili filosofisessa esseessään. 

Kuten Lyytikäinen sanoo, Kilvelle on tyypillistä kuvata eläminen aaltoina. Olisi mielenkiintoista koota näitä aaltoilukohtia yhteen ja etsiä niiden yhtäläisyyksiä ja eroavuuksia. Jos etsitään tyypillistä filosofi-Kilpeä, niin ainakaan aaltoiluteemaa ei voi ohittaa. Kirjan viimeinen runokin pohjustetaan aaltoilulla: 

"Valoko ikisempi kuin kummun pimento? Nuoruusko voittavampi vaipujen rauhaa? Ikisiä voittajia kumpikin niinkuin aallon harja ja aallon hauta, niinkuin kellon läimä ja kaiun kato. Vuoro vaappua, vuoro peittyä. Hetki hetkii, somer vartoo, kumpikin kuolotonna. Päivän kehä yllä, mullan yö alla, iäisyyttä molemmat, iäisyytten vaiheilla ruoho ja ihminen, kuihtuminenkin ikuista ja kukoistuminenkin. "

 

Palautetta 

Asko Korpela: Yhteiskunnallinen nokkimisjärjestys

Asko: 

"Kilven käsitys ihmisen arvosta näyttää olevan kahtalainen. Kaikkein syvällisimmässä filosofisessa mielessä hän tuntuu suhtautuvan täsmälleen samanlaisella myötäelävällä ymmärryksellä jokaiseen ihmiseen olipa tämän asema mikä tahansa. Toisaalta hän ei kuitenkaan sorru vähääkään teeskentelemään, että ihmiset olisivat toimivassa yhteisössä samanarvoisia. Toiset ovat arvokkaampia kuin toiset ja he ovat selkeästi myös arvostaan tietoisia."

Tuntuupa, että tämä onkin ollut yksi keskeinen teema kaikissa näissä kirjoissa, jotka nyt olemme lukeneet. Ihmiset on kuvattu raamissaan eli ympäristöönsä yhteiskunnassa sijoitettuna. Tuntuu myös, että se on tehty hyvin onnistuneesti kauttaaltaan ja varmaankin se on yksi syy, minkä vuoksi nämä kirjat kiehtovat ja tuntuvat 'oikeilta' ja asiallisilta sen yhteiskunnan kuvauksilta. Nyt voidaan tietysti kysyä: Mitä on tapahtunut tässä suhteessa kuluneiden 150 vuoden aikana? Ovatko valtiollisen elämän demokratian ja tasa-arvon ihanteet jollakin tavoin syvemmin pureutuneet arkipäivän elämään kuin ne olivat silloin? Voidaanpa kysyä sitäkin, että olisiko pitänyt niin tapahtua? Ja missä suhteessa olisi tärkeätä tasa-arvo?

Varmaankin on niin, että 'hengissä säilymisen' kysymyksissä ja kaikkein korkeimman tason yhteiskunnallisissa kysymyksissä, lain edessä, kun on kysymys hengestä, tasa-arvo on tunnustettu ja myös totetutettu ihanne. Mutta eikö lainkin edessä taloudellinen epätasa-arvo ole olemassa ja siis tunnustettu? Sakotetaan tulojen mukaan, niin että tekee suunnilleen saman verran 'kipeää' pienituloiseen ja suurituloiseen. Sosiaaliturva on järjestetty varallisuuden mukaan jne. Pystymmekö arvioimaan, onko tässä suhteessa tänään toisin kuin 150 vuotta sitten? Onko paremmin vai onko huonommin asiat? - Jos nyt kirjoitettaisiin samantapainen yhteiskunnan kuvaus kuin tämä lukemamme, missä suhteessa se olisi erilainen ollakseen yhtä hyvä elämänkuva kuin on Kilven eepossarja?

Tue, 3 Apr 2001 14:30:06 +0300 (EET DST)

 

Asko Korpela: Entä ihminen ihmisenä?

Asko: 

Mikä on ihminen 'omassa karsinassaan', itsessään ja ruohonjuuritason yhteyksissään? Onko eri asia kuin yhteyksissään yhteiskunnan makrotasoon? Ja onko siinä suhteessa nyt jotakin muuta kuin 150 vuotta sitten? Onko hyvyys samaa hyvyyttä, pahuus samaa pahuutta nyt kuin ennen? Tässä tekstissä on paljon kuvattu pienyhteisön sisäistä kateutta ja keskinäistä pahansuopuutta, mutta myös sosiaalista vastuuntuntoa ja huolehtimista. Voidaankohan sanoa, onko tässä suhteessa tapahtunut muutoksia? Onko tämän päivän moraali erilainen kuin sen ajan moraali?

Tue, 3 Apr 2001 14:47:59 +0300 (EET DST)

 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle tähän

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän

..ja sähköpostiosoitteesi tähän

Tämän palauteviestin saa Vesa Nuolioja ja kopion Asko Korpela