Nuolioja Vesa 
8 Elon mainingit korkeina käyvät

Hindespendal

Kilpasoudun kuvaus alkaa sillä, että "Langholman läänin" (Osaako kukaan selittää mitä "lääni" tuolloin tarkoitti?) vene pääsee ikään kuin yllättämään Kihlakunnan, jossa ollaan vaihtamassa soutajia. Perinteinen toinen ja viimeinen soutajien vaihto tapahtuu Juutinkarin ja Hindesbendaalin välissä. Taavi Kilveltä löytyy oudolta kuulostavalle sanalle selitys. 

Taavi Kilven mukaan nimi on alun perin tarkoittanut suurta ranta-aluetta tien ja väylän välillä Grönvikin kylän kohdalla. Alkuperäinen nimi on ollut Hinrichsböndal (Henrikin rukouslaakso). Sitkeän perimätiedon mukaan piispa Henrik seurueineen on aikoinaan purjehtinut tätä reittiä sisämaahan pyrkiessään. Alue on nyt kuivaa maata, mutta Henrikin aikaan siinä on Kilven mukaan ollut meri. Laaksoalueen laidalla on myöskin paikka nimeltä Pyhän Henrikin vuoret. (Volter Kilpi ja vanha Kustavi, Volter Kilven seura 1989, 59). 

Kihlakunnan kunnia säilyy

Voi olettaa (varma ei enää siitäkään uskalla olla), että Kihlakunnan ja Langholman veneen kilpasoutu oli puhdasta amatööriurheilua. Totiseksi punnertamiseksi kilpailu kuitenkin muuttuu. Puheensorina tuntuu hiljenevän kun Langholman vene tunkee keulaansa Kihlakunnan rinnalle ja vähä vähältä myös edelle: "… vain Ylisenpään Brynolf, joka aina oli avosuu ja ajattelematon, hihkaisi jotain, että kas salakkaa kun luulee itseänsä särjeksi ja pyrkii pataan keitettäväksi! " 

Peränpitäjä Lahdenperäkin alkaa huolestua: »Mistäs juuti tähän ilmestyi, kun tulee kavala selän takaa niinkuin ryssä, niin ettei pahaa huomaakaan ennenkuin näkee!» 

Lahdenperä niin sanotusti psyykkaa soutajiaan heittelemällä näille herjan toisensa perään ja vetoamalla siihenkin, että ennen sentään soutajat olivat rautaa: "Kun minä olin nuori, niin voideltiin selkä semmoiseksi, että se venyi, kun se veti! Puuroakos teillä on hartialihoissa, eikä ryhää?" 

Kihlakunta ei ole ennen hävinnyt näitä kilpasoutuja eikä häviä nytkään. Perinteisen kunnian säilyttäminen on tärkeää kaikille. 

Onpa lehtoria kerrakseen

Nauraa hörähtelin ääneen lukiessani suupaltin Heusalan tarinointia näköpiirissä soutavasta Friisilän lehtorista. Kuten monilla muillakin Kilven hahmoilla, Friisilän lehtorilla on tosipohja. Taavi Kilpi kertoo kirjassaan, että Volter Kilpi esitteli henkilön Turun päivälehdissä jo vuonna 1920 eli 17 vuotta ennen Kirkolle-kirjan julkaisemista. Lainaan tähän tuon kuvauksen, koska siihen vertaamalla näemme hyvin, millä keinoin kirjailija on ikään kuin dramatisoinut kuvausta myöhemmin itse kirjassa. 

"Poissa on Friisilän lehtorikin, joka yllättävässä alkuperäisyydessä eleli viimeiset vanha-nuoripoika vuosikymmenensä kotitalossaan Friisilässä. Oli katsomisen arvoinen näky tavata varteva, lihava, nuuskaava, mutta kaikesta huolimatta arvokkaan juhlallinen ukko säännöllisessä kotiolossaan avoimin kauloin paidanrinnoin, napittamattomia housuja kannattamassa lähimmästä nurkasta siepattu, vyötäisille sitaistu nuoran pätkä. Kirkossa lehtori kävi säännöllisesti joka sunnuntai, istui leveänä ja muhkeana penkin päässä ja tähysteli siitä teatterikiikarilla ympäri kirkkoa katsellen väkeä, nousipa seisomaankin kirkon keskikäytävälle paremmin nähdäkseen, jos keksi jotain mielenkiintoisempaa katsottavaa, kääntyipä joskus pappiinkin kuuntelemaan, mitä se pakisi, mutta kääntyi säännöllisesti nopeasti poispäin ivallisesti nauraa hörähtäen: nähtävästi laski pappi hänen mielestään pehmeitä. Kiivas kansakoulujen ja kaikkien muidenkin joutavien uusmuotisuuntien vastustaja oli lehtori ja otti hän tällä kannalla intikkäästi osaa kunnalliseen elämään." (Volter Kilpi ja vanha Kustavi 61-62). 

Tehdäänpä pieni luettelo keinoista, joilla kirjailija saa tuollaisenaankin varsin joviaalilta vaikuttavan Friisilän lehtorin vielä elävämmäksi kaunokirjallisessa kuvauksessa: 

  • Lehtorista kertoo hyväsuinen Heusala, jolla on taito höystää kuvausta kaikenlaisilla naljailuilla. Hän ei esimerkiksi tyydy toteamaan yhden kerran, että lehtori oli lihava. Laskin, että lihavuus toistuu muunnelmina seitsemän kertaa vajaan kahden sivun kuvauksessa. 
  • Heusala panee Langholman vastakkain Friisilän kanssa, kun tämä "ottaa intikkäästi osaa" kunnalliseen elämään. Heusalan huumorissa kylähullu Friisilä, joka kaikesta päätellen on ollut kuntakokousten kauhu ja häirikkö, esitetään muka viisaammaksi kuin harkitseva Langholma: "Langholmakin on olevinaan isonen ja viisas, ja rupeaa riitelemään pitäjän asioissa tietävämpänsä kanssa…" 
    • Taavi Kilpi kertoo mielenkiintoisen tiedon, että Friisilän lehtori kaiken lisäksi ei ollut kokouksissa pelkkä verbaalinen häirikkö, vaan hänellä oli todellista valtaa jarruttaa asioita. Kukahan osaisi selittää mitä tarkoittaa Taavi Kilven mainitsema "kuntakokouksen ääntölista", jonka mukaan äänestykset tehtiin? Nähtävästi se oli jonkinlainen jyvitysjärjestelmä, jolla varallisuus muunnettiin äänimääriksi. Mies ja ääni -periaatehan ei tuolloin vielä ollut käytössä. Friisilän lehtori oli joka tapauksessa manttaaleiltaan pitäjän mahtavin ja hänellä oli kuntakokousten äänestyksissä eniten ääniä eli 67. 
    • Kilven sanomalehtikirjoituksessa kerrottu Friisilän harrastama kansakoulun vastustaminen dramatisoidaan Heusalan kertomana näin: "…kiusaavat koulujansa ihmisten rasituksiksi, että ei rengin tarvitse osata lukea ja räknätä, rengin tarvitsee osata ajaa sontaa ja uskoa keisariin!" 
    • Lehtikirjoituksen pelkkä teatterikiikari on kirjassa valkoluinen teatterikiikari. 
    • Papin puheille hörähtelyyn liitetään kirjassa repliikki "Pehmovia puhelee!" 
    • Friisilän lehtori siis keskittyy kirkossa ihmisten tarkkailuun eikä kirkonmenoon. Kirjassa tätäkin asiaa höystetään esimerkein: "…kas pahaa Äärtalon lajia vaan, vaikka uudessa hahmossa, ja eikös tuolla tyttölapsella ole justiinsa entisen Mäkilän Fiinun nenä, vaikka tässä taulussa melkein sirkumpi!" 


    Friisilän lehtori omituisine periaatteineen on varmasti ollut Langholman kaltaisille vastuunkantajille kuntakokousten kauhu. Suupaltin Heusalan mittapuulla kuitenkin "Mukava äijä ja niin kuin joku meistä, vaikka koulu-opit käynyt ja kruunun panksuunissa, ja saa rahaa neljä kertaa vuodessa ilmaiseksi ja elää huilaa kuin porsas pahnoissaan." Heusala siis muitta mutkitta tulkitsee tuohon aikaan harvinaisen eläkkkeen "ilmaiseksi rahaksi". Mutta mikä on panksuuni? 
     

    Sillannimen Matti sitkeyden perikuva 

    "Sanovat muista ja välistä monestakin, että siinä miehessä asuu itsepintaisuutta, mutta kun minä näen Matista vain liikkumisen keikkumisenkin tiellä, niin minä en silloin saa päähäni, että sitä tavaraa enää riittää kenellekään muulle tässä pitäjässä." 

    Noilla Hermannin sanoilla lausutaan oleellisin asia jakson toisesta persoonallisuudesta Sillannimen Matista. Matin itsepintaisuus on hänelle aivan kirjaimellisesti elämää suurempi ominaisuus. Tämä osoitetaan kaksi kertaa. Ensin kuvataan, kuinka Matti tekee veneensä kanssa arviointivirheen ja törmää Langholman Arpaan. Törmäys ei heilauta vähääkään Matin suunnitelmia, vaan hän pitää silakka-astiastaan ja veneestään kiinni, vaikka henki menisi. 

    Toisessa kuvauksessa Matti vajoaa kelkkoineen jäihin. Nytkään hän ei päästä irti kelkasta ja siihen sidotusta silakka-astiasta, vaan tarraa toisella kädellä jään reunaan ja toisella kelkkaan. Hän ei edes huuda apua ja äsken sytytetty piippukin pysyy hampaissa. Matti riskeeraa myös pelastajiensa hengen. Pelkän miehenkin kuiville vetämisessä olisi kyllin työtä ja vaaraa, mutta kaiken lisäksi Matti ei suostu irrottamaan kelkastaan. Ensimmäinen toteamuskin pelastumisen jälkeen on uskomaton: "Kas hemmettiä, kun sammutti piipun!" 

    Matti ei ole putoamisesta moksiskaan. Arvelee kuitenkin tyynesti, että seuraavalla kerralla voi hukkuakin: "Koskas Ströömi minun kolmannen kerran sieppaa ja pitääkös ahne silloin omanansa?" Erään tarinaperinteen tapana on sepittää kuvitteellisia viimeisiä sanoja erilaisille ihmisille. Sillanniemen Matti ehkä sanoisi: "Kas hemmettiä, hukuin." 

    Lurjus murskaa prinsessan

    Hylätyn tytön tragedia on tuiki tavallinen aihe suomalaisessa kirjallisuudessa. Hannu Salama keksi omalle aihetta käsittelevälle kirjalleen hyvin osuvan nimen "Se tavallinen tarina". Filadelfian prinsessassa Kilpi kuljettaa rinnan jopa kahta "tavallista tarinaa", eri sukupolville sattuneita. Hylätty Silja katselee ahdistuneena luhistuneen hylätyn Miljan soutamista ja pelkää omaa kohtaloaan. Metänkylän armahtava Agata tarkkailee molempia onnettomia. 

    Siviä, Silja, Milja, Hilja

    Meillähän oli Pirkon kanssa puhetta näistä Kilven naisnimistä ja Pitäjän pienempien Ylistalon Miljan kohdalla. Milja oli kirjailijan rakastama nimi. Ilmeisesti siihenkin nimeen on liittynyt hänellä jokin voimakas omakohtainen tunnelataus. Silja-nimen kohdalla hän on tällaisesta omakohtaisuudesta kertonutkin. Hänhän halusi käyttää nimeä, vaikka se oli hyvin tunnettu nimi Sillanpään Nuorena nukkuneen ilmestyttyä. 

    Kilpi julkaisi vuonna 1901 sanomalehdessä kertomuksen Suvi (Ilmestynyt myöhemmin Volter Kilven seuran julkaisussa, joka sisältää muitakin kirjailijan nuoruuden kirjoituksia.) Suvi ei ole tytön nimi, vaan tarkoittaa kertomuksessa kesää. Kertomuksen tyttö on sen sijaan Milja. Se on eräänlainen hurmioitunut ylistys nuoruuden rakkaudesta. Ja nyt siis Filadelfian prinsessakin on Milja, Sysilän Milja. Ja kuten Pirkko jo aikaisemmin totesi, Kilven ensimmäinen vaimo oli Hilja eli äänteellisesti samankaltainen nimi kuin Silja ja Milja. 
     

    Hurja-Riku kammottava lurjus 

    Kilpi kirjoitti esseen Juhani Ahosta tämän täyttäessä 50 vuotta. Aho lähetti hänelle kiitoskirjeen ohella uuden kirjansa Juhan. Saattaa hyvinkin olla, että Kilpi on saanut vaikutteita Hurja-Rikun hahmoon Juhan Shemeikasta. Molemmille "sankareille" kaikki naiset ovat vapaata riistaa. Siinä, missä Karjalan Shemeikassa ehkä voi nähdä jopa jotakin sympaattistakin karjalaiseen heimokulttuuriin liittyvää historiaa, on tämä saariston "Shemeikka" kuitenkin täydellisen vastenmielinen hahmo. 

    Pukkilan Evertkin hylkäsi armottomasti Siljan, kun tämä alkoi odottaa lasta. Evert voidaan kuitenkin tavallaan nähdä itsekin uhrina. Hän valitsi toisen naisen isänsä käskystä. Hurja-Riku sen sijaan toimii kokonaan omaan lukuunsa. Hän on tehnyt naisten "kaatamisesta" elämäntavan, kerskuu sillä ja toimii häikäilemättömän laskelmoidusti. Hän ei kunnioita vähääkään sen tytön tunteita, joka häneen ihastui jo kymmenen vuotta aikaisemmin melkein lapsena. 

    Lieto Lemminkäinen

    Rikun hahmossa näkyy selvästi myös Kalevalan vaikutus. Hän on Lemminkäinen, "maailman lieto": 

    "Rikukin ja Milja, Hannun-Markun häät ja Hurja-Rikun tanssit! Hurja-Riku, meripoika, karkupoika, maailman lieto, maailman heitto, viskoaalto viskovoimin ilman jääpää, ilman juurta! Kukas vangitsee veden, kun se hyökää ja kukas sitoo tuulen, kun se kulkee? Meriltä saapui Rikukin, niinkuin aalto ja tuulen pusku, oli komea niinkuin kyömä samaisen harjasaallon ja raisu niinkuin piehto samaisen suolatuulen" 

    Näyttää siltä, että Kilpi on monissa kohdin palannut myöhäiskaudella nuoruutensa teemoihin uudessa muodossa. Lemminkäisestäkin hän kirjoitti kertomuksen jo vuonna 1902 nimellä "Lemminkäinen saarella". Hurja-Rikun aineksia on myös samana vuonna ilmestyneessä "Don Juanin monologissa". Sen sävy oli hyvin "hurjarikumaista" kerskumista naisten pettämisellä ja herätti tästä syystä myös pahennusta julkaisuaikanaan. 

    Miksi naiset rakastuvat renttuihin?

    Noinhan siinä yhdessä laulussa taidetaan kysyä. Näyttäisi siltä, että Kilpi suhtautuu asiaan melko biologisesti, joskin osoittaa toistuvasti tätä aihetta käsitellessään herkkää eläytymiskykyä tunnetasolla. Kuitenkin hän toi Isontalon Siljan kohdalla selvästi esiin sellaisen ajatuksen, että veren vietti sumentaa harkinnan. Sama ajatus toistuu nyt Filadelfian prinsessan kuvauksessa. Ei liene mahdollista, että Milja ei olisi kuullut, millainen heittiö Hurja-Riku on naissuhteissaan. Ei kai tämmöinen asia voi pienessä yhteisössä keneltäkään salassa pysyä -varsinkaan, kun asianomainen suurieleisesti "saavutuksillaan" rehvastelee. 

    Hurja-Riku oli karkeloiden komein koiras ja paras tanssija. Milja oli naisista paras. Asetelma oli Miljan kannalta vaarallinen. Varmaan hän sen tajusi älyllisesti, mutta ei mahtanut "veren vietilleen" mitään. Onkohan liian biologisoivaa rinnastaa asiaa eläinkunnasta niin kovin tuttuihin "teerenpeleihin". Kyllähän siinä usein juuri niin käy, että kukkoilevin uros parhaan naaraan ottaa, kun tämä on ottamiseen altis. 

    Tässä Kilpi tuo esiin biologistisen näkemyksensä, jonka mukaan kypsä omena ikään kuin putoaa luonnon pakosta poimijansa käsiin: 

    "Riistäähän myrsky ja repii oksilta raakiloitakin, mutta kypsä omena kyltänsä painoilla vain kallistuu varrellansa ja vartoo varistajaansa. Milja oli elämän oksilla omenan kypsä ja kyltä, ylväs ja ylpeä ehkä latvan puunnilla, mutta raskailla suvisen mehun ja auringon täyden ja poimijallensa valmis. Ketäs hän oli, lieto tyttö, tanssija muinaisen Hannun Markun valssin, vartonut kymmenen nuorta elämän vuotta, ellei juuri Rikua, merten takaista, unten takaista, viejää silloin valssin viehtoon, viejää nyt valssin ja elämän viehdon? " 

    Kirjailijan myötätunto toki on täysin Miljan puolella. Hän ei saarnaa, mutta rivien välistä sen helposti voi lukea: näin ei saa tyttöä pettää ja häväistä. 

    Kertomus on hyvin julma. Siihen tuo lohtua vain Agatan hyväsydäminen empatia: 

    "Jos sopii tiellä, kun tullaan maihin, niin sovitan siten, että tulen Miljankin kanssa yhteen ja puhun jotain, että on hänelläkin joku, jonka kanssa keskustelee ja satunko Siljaakin lähelle, niin pyydän paran luokseni ehtoosti ja saa hän puhua minulle, jos hänellä on sydämellään jotain uskomista, joka huojentaisi hänen mieltänsä! päätteli Agata sekä surkutteli sitä, että on jo toistenkin varalta heikko, vaikkei itsellä enää olekaan merkillisiä kannettavinaan. Mutta sairasta silittääkin ja lohduttaa kädellään, vaikkei lääkitä voikaan! Ja kaikki myrskythän asettuvat kuitenkin kerta ja korkeinkin aalto kaatuu harjoiltansa."

    Vanha viisas Agata myöntää alistuneen tietoisesti elämän perustotuuden: "kaikki myrskythän asettuvat kuitenkin kerta". 

    Ja urut pauhaa taas

    Tässä jaksossa osasin jo odottaa, että lopussa tulee esiin Albert ja maan matosten elämän kuhinaa katsellaan lintuperspektiivistä. Mitenkäs se Lauri Viita runoilikaan äideistä, joilla on taito "kohota unessa pilvien alta ja katsoa korkeammalta". Kirjassa tämä jumalten lahja on suotu vanhalle Agatalle ja pikkupoika Albertille. 

    "Täälläkin, helmoissa vihantain viehdon ja tyventen tyyden kuin syleillä sulan suvisen liehdyn ja lauhtujen lohdun, täälläkin, keskellä majatun rauhan ja lehdityn levon, kuin lymyillä kaiken vaiheitten vaihdun ja tuulisen tuimun, täälläkin nosti vuorinen louhi seinänsä otsaa verhoista vehmaan, kuin urkujen pauhu äänensä paisut väilyistä veisun, täälläkin juuri valtainen voima vaakansa painot syvyytten umpiin kuin ankara laki käskynsä mahdit elämän laatuun! " 

    Tämän jälkeen tulevia loppurunoja on peräti yli viisi sivua välissä vain muutama lyhyt suorasanainen lause. Asko sanoi aikaisemmin vähän happaman tuntuisesti, että Kilven runot ovat ikään kuin kokoelma sanoja, joille ei ole muuta käyttöä keksitty. 

    Voihan sen niinkin sanoa. Itse kuitenkin pidän noista niin sanoakseni "paremmista pidoista" runokoppaan heitetyistä tilkuista. Maistelen erikoisia sanoja ja kääntelen vääntelen suomen kielen kaluaineksia kuin Jukolan Lauri metsästä löytämiään kummallisia pahkoja, käkkyröitä ja muhkuroita. 

    "Tuijoo syvyytten vihervilhu, 
    pielii korkuutten sinerseije: 
    kumpi kumpuilee onnen aalut, 
    kumpi huokailee rinnan orpuut?
    --- 
    Ihmishalunkin toivo, 
    iso erhii harhoilla heijeen, 
    varjon: sinet silläkin yllä 
    alla siiven havita määrätöntä! "
     

    Palautetta 

    Aulikki Kari: Ilo lukea analyysiäsi

    Aulikki: 

    Oikein mieli virkistyy, kun saa lukea näin selkeää pohdiskelua. Samansuuntaisia tuntoja koin itsekin. Lohdullista kirjassa on, että elämänusko ja oikeus aina voittavat. Tärkeää ei ole suuret teot tai mainen kunnia, vaan elämä itse. Kirjan runojen suhteen ensimmäinen ajatukseni oli yhteneväinen Askon kommentin kanssa. Kiitos kuitenkin toisenlaisesta näkökulmasta. Kunhan ajatuskapasiteettia nykyisestä "ylikuormituksesta" vapautuu kokeilen Vesa sinun metodiasi. Kiitos, on kohottavaa olla mukana.

    Sun, 25 Mar 2001 18:52:29 +0300 (EET DST)
    markkukari@suomi24.fi
     

    Asko Korpela: Kruunun panksuuni

    Asko: 

    Kolleegasta kirjoitat. Eikö sinunkin virkanimityksesi ole lehtori kuten myös minun. Nyt minäkin olen kuten Friisilän kolleega, kruunun panksuunissa eli eläkkeellä (pension). Suunnilleen yhtä verhoutunut sana alkuperäiseen verrattuna kuin tämä Hindespendal.

    Muuten todella mahtava tarinaa olet pykännyt! Kun tuohon keksisi jotakin älykästä sanottavaa! Sen se ansaitsisi.

    Wed, 28 Mar 2001 15:20:31 +0300 (EET DST)

     

    Lähetä palautetta! 


    Kirjoita otsikko palautteelle tähän

    Kirjoita palauteteksti tähän

    Kirjoita nimesi tähän

    ..ja sähköpostiosoitteesi tähän

    Tämän palauteviestin saa Vesa Nuolioja ja kopion Asko Korpela