Volter ja hänen veljensä
Volter Adalbert 1874
Väinö ja AlbertVäinö siis eli vain kolme vuotta. Kilpi kuvaa riipaisevasti hänen kuolemansa Alastalon salin johdantoluvussa. Muunnelma lapsen surusta esiintyy melkein sellaisenaan Aurinkotytin tanssissa. (PitPien/Nuolioja/6-AurinkotytinTanssi). Kirkolle-kirjassa sanotaan (s. 137), että muut veljet paitsi Väinö syntyivät Langholmassa. Maininta Väinön syntymisestä Toistalossa (Matintalo) on kirjailijan ottamaa kerronnan vapautta. Kilven perhe nimittäin muutti Matintaloon vuonna 1882, mutta Väinöhän oli silloin ollut jo kaksi vuotta kuolleena. Vielä vähemmän täsmää Volterin itsensä ja Albertin ikä. Jos pidetään kiinni kirkkomatkan ajoittumisesta vuoteen 1889, oli Volter tuolloin 15-vuotias, mutta kirjan Albert on selvästi paljon nuorempi.Anton ja EerikKirjan Anton on varmaan ollut Anto Kilpi? Volter mainitsee veljensä iän: "…puheli hän sekä tarjosi kouraa Antonille, ikään kuin oltaisiin vakavissa kädenpaiskauksissa täysmiehen kanssa ja seitsenvuotinen pivo, vaikka tanakkaluinen kylläkin ikäiselleen…" (s, 158-159). Kun todellisen Anto Kilven ikään lisätään seitsemän vuotta, päästään vuoteen 1886.Myös Eerikin (esikuva Eero?) ikä mainitaan tekstissä:
"…Eerikillä, jolla jo äsken katselin kuormaa purettaessa ja Ruskoa
rappusten edessä pidätellessä sormenruppeusta ja huomion
tärkeyttä viisivuotiaan näpeissä…" (s. 167). Todellinen
Eero siis on ollut viisivuotias vuonna 1887. Ei tämäkään
ikä siis täsmää vuoteen 1889.
Missä on Sulo?Miettiessäni, missä sitten on Kilven veljesten nuorimmainen eli Sulo, kun häntä ei kirjassa kuvata, joudunkin kääntämään äskeiset "tunnistukseni" ylösalaisin. Kirjan Väinö ei ollut todellinen Väinö, vaan Sulo. Anton ei puolestaan ollut Anto, vaan Eero. Mutta kuka silloin oli viisivuotias Eerik? Jos oikean Anton ikään lisätään kymmenen vuotta, niin hän voisikin olla kirjan 10-vuotias Albert vuonna 1889. -Äh, ei näistä määrityksistä takkia tullutkaan. Volter Kilpi on joka tapauksessa sanonut, että hän itse oli Albert, joten sitä tietoa on uskominen.Mikä oli Albertin tehtävä?Läimäytän vielä kerran Askoa, joka napisi siitä, että Albert (=Volter) kuvasi vanhempiaan liian pikkuvanhalla tavalla ollakseen noin 10-vuotias. Volter Kirjoitti Vilho Suomelle näin:"-Luonnon dityrambit Kirkolle -kirjassa ovat tämäntapaisia tihentymiä tuhannesti koetuista ja eletyistä elämänhetkistä, ja uskon, että ne eivät ole niin muodottomia, kuin ne ehkä saattavat tuntua. Olen Albert-hahmonkin kutonut kirjaan juuri saadakseni tilan näille elämäni läheisimmille ja keskeisimmille vuodatuksille.-" (Kirjeitä, s. 46). Kirjailija viittaa tässä erityisesti kirjan "runoriveihin",
joita siis tämänkertaisen lukuläksymme lopussa esiintyy
nyt ensimmäistä kertaa. Tuon lainauksen voi kyllä ymmärtää
niin, että Albertin tehtävä ei todellakaan ole olla realisti,
vaan pikemminkin Albert on sitä varten, että kirjailija saisi
jonkin keinon etäännyttää tekstiä realismista.
Elämä on irrationaaliaVähän myöhemmin Kilpi toisti toisessa kirjeessään Albertin tehtävän kirjassa:"Palaan vielä 'runoriveihinikin'. En niitä lapsiani vain
halua vieläkään kieltää, vaikka kompastuksen kiviä
lienevätkin. Meri, taivas ja maan pimento ovat minulle elementaarisimpia
elämyksiäni, ja niille, elämäni keskeisimmille tunnoille
olen halunnut sanaa ja sointia. Niitä varten konsipioin kirjaani Albertinkin,
jonkinmoisen välimuodon lapsuusitseni ja runoilijakutsumukseni välillä,
ja niihin olen sulkenut mitä tiheintä on mieleni kautta kulkenut.
Järjellä ne eivät ole omaksuttavissa, sen tunnustan, mutta
mitä on yleensä järjen omaksuttavissa irrationaalissa elämässä?"
(Kirjeitä, s. 50).
Kriitikko teilasi ihanteellisuudenKilven ja Vilho Suomen kirjeenvaihdosta ilmenee, että varsinkin kriitikko Tatu Vaaskiven murskaava kritiikki Kirkolle -kirjasta pahoitti kovin kirjailijan mielen. Suomi mainitsee mielenkiintoisen arvelun Vaaskiven käyttäytymisen syyksi:"Hän on psykoanalyysin palvoja, ja kun henkilöiden eheys ja puhtaus, osittain luonnollinen ihannointikin Sinun teoksessasi ei tarjoa aineksia psykoanalyyttisten teorioiden käyttelylle, jotka aina vaativat tietyn annoksensa inhimillistä kuonaa, niin ei hän ole päässyt selville vesille, vaan on takertunut pintaan ja pysähtynyt siihen." (Kirjeitä, s. 42). Tämä ristiriita psykoanalyyttisen koulukunnan edustajan kanssa
on mielenkiintoinen, koska -kuten äskeinenkin sitaatti "mitä
on yleensä järjen omaksuttavissa irrationaalissa elämässä?"
osoittaa - Kilpi oli erittäin herkkävaistoinen alitajuisten sielunliikkeiden
kuvaaja. Ja juuri alitajuinenhan on psykoanalyysin aivan keskeinen käsite.
Olisikohan niin, että psykoanalyysista hurmaantuneille on ollut jotenkin
muodikasta tonkia ihmisten raadollista puolta ja tästä syystä
Kilven valitsema terveiden ihmisten ja elämän kauneuden ihanteellinen
kuvaaminen ei lainkaan sopinut "trendikkäisiin" tulkintoihin?
Rikkonaisuutta kyllä riittääKäännetäänpä ajatusleikkinä Vilho Suomen käyttämiä sanoja vastakohdikseen. Saamme tällaisen ajatuksen: "henkilöiden rikkonaisuus ja likaisuus ja osittain luonnoton ihanteettomuuskin tarjoavat aineksia psykoanalyyttisten teorioiden käyttelylle". Tohtori Suomi kääntyisi haudassaan, jos tietäisi, kuinka valtavan paljon "modernina" nykyaikanamme tuon sortin aineistoa on kirjallisuudessa tarjottu. Tuntuupa, että Kilven tyylinen ihanteellisuus ja eheiden ihmisten kuvaaminen olisi nykyään jo pikemminkin radikaalia kapinallisuutta kuin "vanhoillisuutta".Ihmisiä suvipäivässäPirkko jo aikaisemmin vertasi Kilpeä luontokuvaajana Sillanpäähän. Sukulaisuutta näiden kahden luonnon ylistäjän välillä on. Sillanpään Ihmisiä suviyössä -teoksessa ihmiset ja kesäyön luonto sulautuvat toisiinsa harvinaisen runollisesti ja täydellisesti. Mielikuvaa tietysti vielä paljon vahvistaa kirjasta tehty erinomainen elokuva.Myös Kilven ihmiset ja luonto ovat yhtä ja samaa elämän rikkautta. Kannattaa tarkastella esimerkiksi viimeistä virkettä, joka on ennen loppurunoa. Virke on pituudeltaan peräti yli sivun mittainen. Se alkaa luonnon ylistyksellä: "Kaunis maailma, koska oli kasvoilta paistava ja rannoilta rajaton, täyteyden kehää pisarain syke ja auringon kimaltava kehrä, lehden värähtävä ja taivaan tulva, pienuutten piiri ja suuruutten summa, tuulen tuuti heiluvalla heiniköllä ja avaruutten auvo sinien sylissä; armas äiti, koska oli …". (s. 182) Viidennellä rivillä tulee siis puolipisteen jälkeen kuvauksen kohteeksi äiti ja vähän myöhemmin isä. Kuitenkin myös isän ja äidin kuvaukseen limittyy avaran luonnon läikähdyksiä: "mies, puoliso ja isä, jolla oli meriltä silmää mutta manterilta anturaa, vapaa näkemään mutta vakaa astumaan, sen tietävä, että muutakin oli maailmassa kuin oma talo, mutta siitäkin perillä, että vain juurillansa puu ja konnuillansa …" Vähän kuin varkain virkkeen loppupuolelle livahtaa sitten Albertkin: "mies on perustuksillansa; miekkonen itse, koska oli onnen polvilapsi, juuri isä isänä, juuri äiti äitinä, suvi juuri suvena, ja juuri oma mieli omana mielenä: isä turva ja …" Virkkeen lopussa tuntuu siltä, että virkkeen alun luontotykynnän tasainen pulssi kiihtyy. Näin hiihtokisapäivänä voisi käyttää epärunollista, mutta sinänsä kuvaavaa sanontaa, että nyt painetaan täysillä: "kasvoihin; suvi syliä ja suihkaa, tummaa tulvaa ja valon valkeutta,
yrttien yltää ja taivaan tuhlaa, korren riemua, maan pimennoista
putkivaa, ja sinien sinkoa, pielettömien laelta maailman helmoihin
vuodatettua, morsiota kihloissaan, ylkää kosioissaan, sulhaa
ja suloa taivaan häiden ja vihityn maan! "
Runorivit pysyvät tyylissäVilho Suomen ja Volter Kilven kirjeenvaihdosta ilmenee, että kirjan runoriveistä on käyty melko paljonkin keskustelua. Kustannustoimittaja Suomi on itsekin kuulunut epäilijöihin, joiden mukaan runot eivät ehkä oikein sovi proosan tyyliin. Vilho Suomi oli (onneksi) riittävän joustava henkilö antaakseen periksi omassa kannassaan:"Minua on muuten toisaalta ilahduttanut, toisaalta hämmästyttänyt se kokemus ja ne monetkin kokemukset, joista olet kertonut - kuinka esim. joku vieraskielinen on aistinut noiden runorivien tunnelmaa. Se on ihmeellistä. Kenties me epäilijät suhtaudumme niihin liian rationaalisesti. Minua itseäni jännittää aika lailla kysymys, pääsenkö ja kuinka pääsen niiden sisältämään kokonaisuuteen sisälle. Omituista on, mitenkä täysin minä tajuan ja hyväksynkin ne, kun luen sitä, mitä sinä niistä tuntosi mukaan sanot, siinähän on aate aivan selvä, ei aivan ehdottoman uusikaan, joten sen sinänsä ei pitäisi mieltä runojakaan lukiessa häikäistä." (Kirjeitä, s. 52). Estetiikassa kai on jonkinlainen nyrkkisääntö, että taideteoksen pitäisi pysyä valitussa tyylilajissa, ja näiden kirjan runorivien kohdalla on käyty keskustelua tämän periaatteen toteutumisesta. Omasta puolestani en näe Toistalon väkeä käsittelevän luvun päätösrunon ja sitä edeltävän pitkän virkkeen välillä mitään ristiriitaa. Proosavirkkeessä kirjailija tuntuu ikään kuin käyttävän proosan keinot loppuun, kun pakahduttavasta tunteesta kuitenkin on vielä jotakin tärkeää sanomatta. Silloin hän luopuu käsitteellisestä kielestä, jossa sanoilla on selkeästi ymmärrettävät vastineensa. Hän tavoittelee kirjailijan sanontaa käyttääksemme "veren väilymiä". Niitä voi jossain määrin tavoittaa ja kokea kirjoitetun tekstin perusteella, mutta niitä on hyvin vaikeaa täsmällisesti määritellä, mitä ne ovat. Runo ja runo. Runoissakin on hyvin suuria eroja. Näin esimerkiksi kirjoitti Eino Leino: "Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
Hiihtämisen herkkua viime aikoina päivittäin nauttineena voin todistaa, että runo on timanttisen selkeä käsitteellinen runo. Kuvataan hiihtäjän mieluisa tunnetila helposti ymmärrettävien luontokuvien kautta. Myös hiihtämiseen ujutettu aate on aivan selvä: elämänasenteena yksilöllinen uhma. Verrataanpa edelliseen Kilven runorivejä: "Omako mieli kaiken altis: alkujen aihi ja vaiheitten vanki,
Kun herkällä korvalla keskittyneesti kuuntelee, niin tämä on vaikuttavaa. Jos kuitenkin yritän analysoida, mitä runossa sanotaan, olen ihan eri tavalla ymmällä kuin Leinon runon kohdalla. Olemme kielen perimmäisten kysymysten äärellä. Katso myös
1-Kyliltä
lähdetään
|
||
PalautettaPirkko Perävainio: Murreasiaa!
|
||
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20010225 (20010225) o 
o AJK kotisivu o Kirkolle