Nuolioja Vesa 
3 Ylistys äidille ja isälle

Äiti 

Kivi: "Niin hän lauloi lapsellensa; eikä kantele niin heleästi helise kuin hänen äänensä sunnuntailakeassa tuvassa. Mutta koska hän oli lakannut laulamasta, katseli hän ääneti kauan ulos akkunasta korkeuteen päin; ylös pyhään, pyörryttävään korkeuteen hän katseli; ja hiilakas ja puhdas oli taivas, ei nähty yhtään pilven haitaletta kaarevan kannen alla; ainoastaan poutapääskynen, tuskin silmin näkyvä, siellä väikkyi, lentäin sinne, tänne, keveänä ja vilkasna kuin onnenlapsen aatos. Siinä hän istui, ja poski, päivän polttama, painui vasten uneliaan lapsen ohausta, mutta siniset silmät ylös sinisiin avaruuksiin katsoivat, ja rauhasta välähteli otsa.""(Seitsemän veljestä, 338).

Wordin oikolukuohjelma on merkinnyt tuossa tekstinäytteessä punaisella seuraavat sanat: sunnuntailakeassa, hiilakas, haitaletta, lentäin, vilkasna , ohausta. Niinpä niin, suomen kieltä vainoavat maailman kielipoliisit ovat sitä mieltä, että teksti on virheitä täynnä!

Viita: 
"Äidit vain, nuo toivossa väkevät,
Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
Kohota unessa pilvien alta
Ja katsella korkeammalta." (Alfhild).

Viidan riimitys on väkevä, hyvin tarttuva. Toki hänenkin äitinsä on maineensa veroinen.

Leino: 
"Näin lauloin ma kuolleelle äidillein
ja äiti mun ymmärsi heti.
Hän painoi suukkosen otsallein
Ja sylihinsä mun veti: 
"Ken uskovi toteen, ken unelmaan,
viis siitä, kun täysin sa uskot vaan,
sun uskos se suurin on totuutes-
usko, poikani, unehes!" " (Hymyilevä Apollo).

(Microsoft antaa lyhyelle näytteelle "täyden kympin" –siis kymmenen virhettä, muka.) Leinon runossa näemme saman kuin Kilven tekstissä: äiti opastaa poikaansa vielä kuolemankin takaa.

Sitten näyte Kilveltä: 
"Niinhän oli äiti kuin sama syntymäkoti siellä viljelystensä vaiheilla, mertensä äärillä, lähiltä hallittu, loitoille avo. Silmänluonnissa leppo kuin tyventen tyys Langholman tuvissa sunnutai-aattona, ja otsanpielillä rauhan hupa kuin lounatuulen hilpi ruohon hiuksissa kotokartanon siistityillä nurmilla Langholman pihoilla, mutta kätten ryhdyssä toimen keino kuin peritty oppi uuraan talon ja Langholman kunnian, ja käskyn tiedossa nuhteen neuvo kuin kurinvelka vanhan kodin ja ankaran suvun. Lähiltä hallittu, mutta loittoihin avo niinkuin lujakin: katseen kätköissä kaukotoivo kuin kuulautten väily väljien merten haipuviin ääriin, suun sykkeessä syvä tieto kuin herkkeet äitien menneissä polvissa tämän päivän hetkeen saattava ja ammoiset huolet sukujen huomisiin huokaava, mutta kovien koetellessa voimiinkin varttuva kuin rannan väistymätön kaista, santansa mataliltakin veden väet kestävä, torjuen ottava, voittaen viihtävä, ja syvyytten vaiheilla vaimouden suojiin tummatkin tyrskyt helmoihin sulkeva ja tyveniin kätkevä kuin lahden lepo syöksyväin merten ajavat heitot, ja rukouksen satama murheen murrot taistelevan elämän ankaroilta ulapoilta!" (s. 138).

( MS:n mitalla täysin "kurjaa", 22 "virhettä").

Kiven ja Leinon äitikuvauksen hartaus on vaikuttavaa, Viidan runossa tempaa mukaansa rytmi. Kilven tekstiä taas joku viisas on kuvannut barokkityyliseksi. Teksti on runsaan maalailevaa ja aaltoilevaa, koristeellista ja melodista. Liekö kirjallisuuden tutkijoilla ollut vaikeuksia tekstin määrittelyssä: runoa vai proosaa? Sanoisin, että molempia yhtä aikaa.
 

Isä 

Valtaa isällä oli ruumiissansa kuin painonvaakaa maanrinnan nostamattomissa ummissa, mutta se valta nurmi levoillansa koskemattomillaan niinkuin saman maanpinnan ruohova keto, joka vasta lapioituna savena ilmoittaa uumentensa tiiviit painot ja yltäiset raskaudet. Hyvä kuin hyötävä maa, mutta väkevillänsä hallitsematonkin kuin sama pimeä maa oli isä, turvallinen ja turvansa taustoilta mullansalainen." (s. 148).

Taas kerran Kilpi käyttää eläinmaailmaan liittyvää kuvakieltä. Eläinvertaukset ovat erittäin osuvia, mutta samalla ne tuovat kuvaukseen hienon huumorin pilkkeen. Albertin isä on "miestä joka tuuma", kuten Arvo Turtiainen runoili Pentti Haanpäästä. Tarkkasilmäisesti Kilpi havainnoi toistuvasti sellaisenkin seikan, että voimakkaaseen miehisyyteen liittyy myös "sulan kilo silmissä ja hyvän tahto posken muhossa".

Kodin käsite on muuttunut nykyisin kovin häilyväksi. Samassa asunnossa saattaa asua useita lapsia, joissa ei kuitenkaan ole kahta täyttä sisarusta. On äidin entisen miehen lapsi, nykyisen isän entisen vaimon, nykyisen miehen ja nykyisen äidin, entisen rakastajan ja niin edelleen. Lapset menevät ymmälle siinä, mitä isä ja äiti oikein tarkoittaa. Olen tavannut sellaisenkin koululaisen, joka oli ratkaissut pulman luopumalla kokonaan perinteisistä perhekäsitteistä. Hän ei puhunut kodista, vaan "nukkumapaikasta", joka sekin vaihteli tilanteen mukaan eri osoitteissa. Olisikohan lapsen kasvun kannalta parempi, jos hän selkeästi tietäisi isänsä ja äitinsä kuten Albert tiesi? 
 

Kasvatuksen huoneentaulu 

Periaate numero yksi lastenkasvatuksessa on se, että aikuisen on oltava lapselle aikuinen. Tällainen asenne pitää ehdottomasti hylätä: "Olen lapsen tasavertainen kaveri, puhumme kaikesta avoimesti, en määräile missään asiassa, ostan lapselle alkoholia, koska luotan häneen…jne, jne". Tämä ei ole aikuisen asenne, vaan henkisesti murrosikään pysähtyneen kasvattajan asenne. Jos väitetään, että aikuinen on lapsen tasavertainen kaveri, se on lapsuuden riistoa. Lapsella on oikeus olla lapsi ja aikuisen velvollisuus lasta kohtaan on olla tälle aikuinen.

Kilven äiti ja isä ansaitsevat Albertin turvallisen luottamuksen nimenomaan sillä, että heidän aikuisuuteensa voi luottaa.

Toinen tärkeä periaate on se, että rajojen opettaminen lapselle ei ole alistamista, vaan päinvastoin, se on nostamista. Tämä on käytännössä usein erittäin vaikea asia. Pitää osata olla luja niin, että kasvatettavalla samalla säilyy tunne siitä, että häntä arvostetaan. Tämä teksti ripustettakoon kasvattajan huoneentauluksi:

" Mistä oli äidillä hänen uskonsa hänen neuvomisessaankin, ikäänkuin noutaisi hän ihmisestä hänen hyvänsä hänen itsensäkin tietoon, ja mitä lääkettä oli hänen kasvoissaan, jotta nuhdeltukin ja virheissään oijennettu noudatti lepytettynä hänen sanojaan, ja että hän itsekin oli kuin helpotettu torumisen päättyessä ja ystävällisyyden tullessa vuorolle? Oliko hänellä huulilla käskykin vain velkana, joka oli suoritettava, jotta erehtynyt tuli oijennetuksi, mutta sydämessä surku saman erehtyvän puolesta?" (s. 135).
 

Lähetä palautetta!