| Juhannuksena vuonna 1889
Taavi Kilpi ajoittaa kirkkomatkan vuoteen 1889 käyttäen ajoituksessa
Toistalon poikien ikiä. Kirjan Toistalo tarkoittaa Volter Kilven kotia
Matintaloa ja Volter itse on kirjan Toistalon Albert. Albertin esikuvasta
ei ole mitään epäselvyyttä, sillä Kilpi itse kertoi
asian kirjeessään Kirkolle -kirjan toimittamista hoitavalle Vilho
Suomelle vuonna 1937 ennen kirjan ilmestymistä. Näin Kilpi:
"Eräitä rakentavia aineksia psykeni muodostumiseen
tulette ehkä runsaastikin tapaamaan juuri 'Kirkolle' kirjassa, jonne
olen kurillani salakuljettanut itsenikin, tai paremminkin mielialojani
pikku-poikana, noin 10-ikäisenä." (Kirjeitä, s. 26).
Pitkäjänteinen kirjailija
Mainitun kirjeen jatko osoittaa erään piirteen Volter Kilvessä.
Hän oli erittäin pitkäjänteinen. Saaristosarjan ensimmäinen
"luonnos" nimittäin syntyi jo Albertin ikäisenä:
"Lapsuuteni elämänmiliöötä taas kuvastelevat
tihennetysti kaikkikin 'saaristosarjan' kirjani. Muuten on tämä
nyt valmistunut 'Saaristosarja' minussa jo kummitellut varhaisesta lapsuudesta
saakka. Jo n. kymmenvuotiaana ryhdyin rohkeasti työhönkin, kirjoitin
puolitoista sivua tekstiä, jossa jo oli Alastalon talo rantatörmällään,
edessä meri, akkordin antajana Seitsemän veljeksen Jukolan talo
töyräällään peltojensa keskellä." (Kirjeitä,
s. 26).
Saaristosarjan kolmas osa
Kirkolle -kirjan alkulehtiin näyttää tulleen pari pientä
muutosta siihen nähden, mitä Kilpi Vilho Suomelle alun alkaen
ehdotti. Ehdotuksen maininta, että nimeä Kirkolle seuraisi "Saaristosarjaa
III" on jätetty pois. Selvää kuitenkin on, että kirjailija
ja hänen kustantajansa pitivät saaristosarjaa kokonaisuutena,
jonka kolmas osa on Kirkolle. Kilven mukaan Pitäjän pienempien
käsikirjoitus oli valmiina 2.5.1936, mutta Kirkolle -kirjan kirjoittaminenkin
oli alkanut jo 3.5.1934.
Toinen poisto sisältyy omistuskirjoitukseen. Alkuperäinen
muoto kuului: "Omistettu Kotiseudulle ja vainajille, antajilleni". Painetussa
kirjassa taas sanotaan "Omistettu Vainajille, auttajille, antajilleni".
Maininta kotiseudusta olisikin kaiketi ollut aivan tarpeeton. Kilven kotiseuturakkaus
selviää muutenkin lukijalla saaristosarjan lähes jokaiselta
sivulta.
Runorivien selittely
Kirjan alkulehdillä on mielenkiintoinen "Huomautus lukijalle":
"Kirjassa esiintyviä runoriveiksi jaksoitettuja kohtia
ei ole rakennettu eikä tarkoitettu runoiksi, ovat vain paisuvampaa
proosaa, joka ymmärtämisen helpottamiseksi on jäsennetty
lausejaksojen hengityksen mukaiseksi".
Huomautuksessa on selvä selittelyn maku. Tällaisia selittelyjähän
ei ole yleensä tapana esittää, vaan kirjailijat lähtevät
tavallisesti siitä, että kirja puhukoon puolestaan. Selittelyyn
löytyy hieman "selitystä", kun lukee Kilven ja Vilho Suomen kirjeenvaihdon.
Kustantaja olisi mielellään jättänyt runot pois tai
ainakin lyhentänyt niitä, mutta kirjailija ei siihen suostunut.
Palaamme "runoriveihin" viimeistään sitten, kun niitä tulee
kirjassa vastaan. Albertin tarkkailua ehkä
kuitenkin helpottaa jatkossa, jos pidämme mielessä kirjailijan
itsenä ilmoittaman lähtökohdan:
"Olen nimittäin kaihtinut antamasta itsestäni samoin kuin
lähimmistä omaisistani, 'Toistalon vanhemmista' samaa ulkokohtaista
kuvaa, kuin muista kirjan henkilöistä. Oli joku tunnon kynnys
tiellä. Tulee tämän ja merisen suven yhteisaviosta lyriikkaakin
epikkaani, lyriikkaa, joka toisin kohdin alkaa sammallella runoakin." (Kirjeitä,
27).
Kilpihän käytti erittäin paljon aikaa muovatakseen kieltä
kuvauksensa palvelukseen. Albertin kohdalla näyttää silloin
käyneen niin, että niin sanottu normaalikieli ei taaskaan ole
riittänyt hänelle. Vai onko? Näemme aikanaan.
Näinkö kesäinen kirja?
Itselleni kävi niin, että Pitäjän pienempien loppulukujen
synkkyys "jäi päälle" mieleen ja odotin, että Kirkolle
jatkuu "samassa sävellajissa". Yllättäen huomaan, että
kirjan alku ainakin on erittäin suvinen. Löytyneekö ylipäätään
suomenkielisestä kirjallisuudesta eloisampaa kesän kuvausta kuin
kirjan ensimmäinen, puolen sivun pituinen, virke:
"Kuinka onkaan suvinen päivä elämää täysi,
lehdet suhisevat, taivas sinkoo siniänsä, tuuli harjaa ruispellon
hivuksia, itikat juoksemassa ruohojen korsikoissa, perhoset pyrisemässä
helpeitten heiluvilla…"
Kilpihän piti Aleksis Kiveä suomenkielisen kirjallisuuden
suurimpana ja ainoana todellisena mestarina. Itsensä hän arvioi
lähes Kiven veroiseksi. On kuitenkin toinenkin kirjailija, jota Kilpi
suuresti kunnioitti jossakin suhteessa. Hän oli Juhani Aho. Kilpi
kirjoitti Ahosta pitkän esseen Ahon 50-vuotispäivän kunniaksi.
Esseessä hän arvioi Ahon melko heiveröiseksi ihmiskuvaajaksi,
mutta aivan mestarilliseksi luontokuvaajaksi. Kilpi ylistää etenkin
Ahon Papin rouvan "kesäisyyttä". Näyttääkin nyt
siltä, että Kirkolle -kirjan kesän kuvauksessa on myös
annos Ahoa mukana.
Lautamiestä harmittaa
Kirkolle -karavaanin kerääntyminen alkaa lautamies Lahdenperän
kotoa. Lahdenperän mietteet tuovat heti kirjan alkuun voimakkaasti
esiin erään Kilven taiteilijanfilosofian perusominaisuuden. Kilpi
kaipaa ristiriitaiseen ja repivään elämänmenoon sopua
ja järjestystä. Alastalossa sovunrakentajan virkaa hoiti esimerkiksi
Härkäniemen muheva persoona sinänsä hassunkurisessa
totiveden kanniskelukohtauksessa.
Sovun rakentaminen on lautamies Lahdenperän eräänlainen
virkakin käräjäasioissa. Hän ei kuitenkaan pääse
roolistaan eroon edes kirkkomatkalla. Vähäntalon ja Isontalon
pitkäkestoiset riidat ovat alkaneet mitättömästä
asiasta. "Vaivainen napakairan varsi, joka viisitoista vuotta sitten selittämättömällä
tavalla hävisi Vähäntalon vai olisko se Isontalon eloreestä
yhteisellä pihamäellä riihentapon aikana", tuskailee Lahdenperä
riitojen alkuvaihetta.
"…tuumi Lahdenperä ja paheksui, kun katseli nykyistä rivoutta
ja riidan ahtautta entisten ketopihojen sopuväljillä tiloilla".
Kilpi on käyttänyt ennenkin mielenkiintoisella tavalla rivo-sanaa.
Sanahan on nykyisin käytössä lähes yksinomaan jossakin
seksuaalisessa merkityksessä. Lahdenperä taas pitää
koko Isontalon ja Vähäntalon riitaisaa elämänmenoa
rivona eikä kuvauksissa ole mitään seksuaalisia merkityksiä.
Lausuisipa joku
Olisi erinomainen asia, jos yleisradio äänittäisi uudelleen
jonkun taitavan lausujan toimesta Kilven tekstejä. Äänityksiä
on tehty jo kirjailijan elinaikana. Joitakin tekstejä Kilpi on lukenut
radiossa itsekin. Erinomaisia lausuntakohtia saisi esimerkiksi Lahdenperän
mietteistä hänen pyrkiessään karistamaan mielestään
riita-asioiden mietiskelyn. Kuunnelkaapa tekstiä ikään kuin
se tulisi rytmikkäästi lausuttuna:
"Lahdenperä oli jo saapunut tientaitteeseen, josta poikettiin Ylispäätä
kohden, ja jossa sai kääntää selkänsä surkeudelle
takanaan. Kerkesikös ihminen näissä askelissa kun oli jouduttava
toisten edellä kirkkotiellä, ja kun pääskysetkin viirottelivat
ylhäällä sinisissään ja viskelivät ilmoissa,
ikään kuin olisivat poudan pielet pideltävissä siipisuippojen
kärjin, jollei tällä liukumalla niin tuolla viistämällä,
vaikkei hulmivan liepeillä tavoita rajanäärtä nopeakaan,
silmittöminkö sitte syöksyi korkeuksien pohjattomuuksiin
vai viitäenkö laski laveuksien liidoille, kerkesikös ihminen
näin, kun oli teltin avaruutta yllä sinisten pyörryttäviltä,
kisaa ympärillä ilman taakat lintujen livertämiltä
ja kimalaisen kiiruilta, hään hemaa maan kamarillakin kankarten
kirjavat täydet ja tieraitin nurmivat vieret, kerkesikös ja kehtasikos
ihminen näillä verien vertymillä sydänsylkyn nuortumilla
potkia hämähäkin töissä ja pötkiä riitojen
seitit ristin ja rastin niin kuin olivat kinan verkot kudotut kiinteillensä
naapurien nu rkissa ja pääkoppien hämyisissä komeroissa."
(Kirkolle, 17,18).
Henrikssonkin sovittelee
Riitapukarien sovittelua hoidetaan kirkkomatkan alussa käytännöllisestikin
eikä pelkästään Lahdenperän mietteissä. Isotalo
ja Vähätalo hakeutuvat itse luotsikippari Henrikssonin lähettyville,
jotta yksiin aikoihin sattunut matkanteko ei tuntuisi liian painostavalta.
Rauhanturvamiesten koulutukseen pitäisi sisältyä Henrikssonin
sovittelutehtävän kuvaus. Mainio kouluesimerkki onnistuneesta
ristiriitojen sääntelystä. Rauhanturvaajan eli tässä
Henrikssonin pitää olla sellainen, johon molemmat riitaosapuolet
luottavat. Kilpi sanoo asian näin:
"…Henriksson sisänpäätteeksi mies, jonka ikenistä
jutunpito aina juoksi tasasopuisillansa, ja jonka pakeilla riidan karit
vältettiin samalla huomionhuolella kuin salaluodotkin väylän
varsilla, Henrikssonin pitkine kurkkuineen ollessa pitkänmatkanluotsin
palkoissa kurkistelemassa milläkin komentosillalla ja vartoomassa,
ettei köli kolissut, kurkottiko keula sitte päin Tornion Haaparantaa
vai Pietarin Konstadtia." (s. 36, 37).
Tilanne on tulenarka. Riitapukarit Henrikssonin molemmin puolin ikään
kuin pyrkivät haastamaan riitaa. Sovittelija kuuntelee erittäin
taitavasti ja puolueettomasti vuoroin toista ja vuoroin toista estäen
sopuisilla kommenteillaan tilanteen kärjistymisen. Henriksson on erittäin
selvästi Nalle Wahlroosin vastakohta, mitä tunneälyn kehittyneisyyteen
tulee. Hän kuuntelee huolellisesti eri osapuolia tehden nopeita tilannearvioita
ja johdatellen keskustelua puolueettomille alueille. Riitapukareiden matkanteko
alkaa näyttää Henrikssonin älykkyyden vuoksi lähes
idylliseltä.
Akat saatanat sanovat
Väliotsikon ilmaus on jäänyt mieleeni kai jostakin Kantelettaren
runosta, jossa päiviteltiin kylän akkojen taitoja ilkeiden puheiden
harrastajina.
Jos edellä suosittelin Henrikssonin toiminnan kuvausta rauhanturvaajien
koulutukseen, niin Isontalon ja Vähäntalon emäntien ilkeilyä
puolestaan voisi suositella niille sarjafilmien kirjoittajille, joiden
mielestä sarjassa kuuluu olla mahdollisimman paljon pirullista piikittelyä.
Justiina ja Vihtoriina ovat itseoppineita mestareita tällä alalla.
He pitävät omalla tyylillään huolen siitä, että
Lahdenperän ja Henrikssonin kaltaisille sovittelijoille riittää
töitä.
Justiinan ja Vihtoriinan tekomaireat ja näennäiset kohteliaisuudet
ovat erittäin tehokasta myrkynkylvöä, jonka avulla varmistetaan
pitkäaikaisten naapuririitojen jatkuvuus. Akat muistavat kaikki vanhat
ilkeydet ja hämmentävät soppaa heittäen sinne jatkuvasti
uusiakin ilkeyden mausteita. Akat saatanat sanovat, enpä paremmin
sano.
|