Pihlanto Pekka 
7 Kihlakunnassa on tunnelmaa

(Volter Kilpi, Kirkolle; Merimatkaa)

Neniin hulisi tuuli ja meri vihjotti ympärillä

"Olihan tämä uljasta, kun neniin hulisi tuuli, meri vihjotti ympärillä ja viuhki Kihlakunnan soutu." Merimatkan päästyä kunnolla alkuun ihmiset alkavat vapautua ja jutustella keskenään. 

Soututyyleissä on eroja. Moni kastaa vain muodon vuoksi airoa veteen - Herras-Manta ei tietenkään esiinny edukseen tässäkään lajissa. "Iso-Vileeni myöskin oli niitä soutajia, jotka pitivät riittävänä, kun pisteli aironsa päätä veteen." - Airon liikkeen kuvaus on onnistunutta ja todenmukaista. Se palautti mieleeni oman kokemukseni. Olin - ehkä Albertin ikäisenäkin - mukana kun Velkuassa soudettiin pienehköllä tasapohjaisella veneellä heinäntekoon Palvan saaresta läheiseen Hemsaareen, jossa isoisälläni oli pieni peltotilkku. Muistan seuranneeni veden leikkiä airon lavalla: ne "kiirivät ja pirskivät pinnoilla kuin lasin mureniksi särkyisivät" aivan kuten Herman toteaa pisaroiden vaiheista. Härmälän Hermannin "tarpeettomat" puheet veden liikkeistä ja poudan merkeistä, varsinkin kun ne tapahtuvat vielä kirkkomatkalla saavat jälleen Juuvanin vaarin ärähtämään: "Tottamar vesi pärskii kun airo polskii ja poudan tietää höpisemättäkin!" Herman on kuitenkin rauhallinen mies, eikä provosoidu. 
 

Munakarin Jojakim käy elpymässä

Tässä jaksossa törmäämme melko karuihin ihmiskohtaloihin - lähes samaan tapaan kuin "Pitäjän pienemmissä", mutta ei kuitenkaan niin epätoivoisiin tapauksiin. Munakarin Jojakim on leskimies, jonka vaimo kuoli kuusi vuotta sitten. Hän on kissansa ja "kutunsa" kanssa ainoa asuja omalla luodollaan. Ei Jojakimin elämä loppujen lopuksi kovin ankeaa ole, hiukan yksinäistä kylläkin. Meri antaa kalansa, aika kuluu työn touhussa ja onhan "viulun pahakin seinällä käteen otettavaksi ja vingutettavaksi tai virsikirja hyllyllä veisattavaksi." Juhannuskirkkoon hän sentään lähtee hengittämään semmoistakin ilmaa, joka ei aina maistunut sieraimiin suolaiselta ja mereltä. "Sitäpaitsi oli Kihlakunnassa, kun sinne saavuttiin, aina väkeä ja kansaa, niin että ihminen vähän elpyi, kun oli joukossa ja kuuntelikin, eikä aina astunut omien ajatustensa jälkiä." 
 

Jojakim tapaa velipuolensa Toistalon Tapanin

Joka vuosi Jojakim tapaa Kihlakunnassa velipuolensa Toistalon Tapanin. Keskustelukin sujuu joka vuosi samojen nuottien mukaan. Jojakim kysyy ilkikurisesti Tapanilta: "Jokos sinä pian naimisia ajattelet?", ja Tapani - pinttynyt vanhapoika - aina hämmentyy tästä. Kunnes toipuu ja pääsee kysymään Jojakimilta, että jokos tämä on kissansa hukuttanut kun se tulee vanhaksi ja sokeaksi eikä löydä ruokakuppiansa. Velipuolten suhde on lämmöllä rakennettu ja kuvattu. Tapani, vanhempi velipuoli, on elätellyt ajatusta mennä Jojakimin avuksi ja seuraksi Munakariin, mutta tajuaa, että ei hän Toistalosta enää mihinkään lähde. Hän on sitäpaitsi saavuttanut talossa luottamusaseman. Kun kapteenska lähtee joskus johonkin satamapaikkaan kapteeniaan tapaamaan, kenelle muulle talon avaimet jätetään kuin Tapanille? Tapani hoitaa asiat niin hyvin, että talossa aikoinaan kummitellut vanhaemäntäkin on päässyt rauhaan, eikä kummitusta ole koko Tapanin talossa oloaikana nähty. Miten kävisi emännän rauhan, jos Tapani muuttaisi pois? Niinpä hän mietti usein: "Levätköönkin muori sitte ja olkoon tassuttelematta nurkissa minun aikanani." Tosin Tapania säälittää nuorempi velipuoli, "joka joskus pienenä ja vikisevänä sentään oli ollut oma veli ja lullattava". 

Riemastuttava, mutta toisaalta surkuteltavakin on Jojakimin kertomus kokotalvisesta hyljepyssyn piipun porauksestaan, joka jälleen kerran on epäonnistunut ja pora tullut piipun kyljestä ulos. Raivoissaan Jojakim repeli tämän vuoden almanakan kappaleiksi. Edes Härmälän irvileuka Herman ei uskalla kuitenkaan ääneen kiusoitella, vaikka aivan kielenpäässä kutikin kysymys, kuinka käy ja revitäänkös vielä monenkin vuoden almanakat, ennen kuin piippu on valmiiksi porattu. Ensi talvena alkaa joka tapauksessa uusi poraus. 
 

Kriitikkojen ymmärtämättömyys

Minua hämmästyttää ja ihastuttaa taas kerran, miten uskottavasti ja inhimillisellä lämmöllä kirjailija osaa paneutua vaatimattoman mökin miehen ja talonrengin yksinkertaiseen elämään. Samoin hämmästyttää ja kiukuttaakin, että aikalaiset kriitikot eivät juurikaan ymmärtäneet Kilven tekstiä. Kuten Kirjeistä käy ilmi, eräät kriitikot lensivät kyllä persauksilleen kuullessaan jonkun ranskalaisen nimen, mutta tällainen "maatiaiskuvaus" ei heille puhunut ajan kieltä. Saattaa olla, että Kilven kohtalokkaaksi osoittautunut sairaus paheni nurjamielisen arvostelun aiheuttamasta jatkuvasta mielipahasta. 
 

Jutun sätinä oli jo aivan yleinen

Lukujakso etenee veneen tapahtumien kevyehkössä kuvauksessa. Aluksi ainoa murheellisempi juonne on Siljan tila, jota yhä useampi jo arvailee. Muuten niin sanotusti huulet lentelevät ja tarinaa isketään. Kirjailija jopa selvittää sivun verran, minkälaista merijuttua olisi pidetty, jos esimerkiksi Pukkilan kapteeni olisi ollut mukana, ja vahvistaa pariinkin kertaan, että mitään tällaista tarinaa ja ajatuksen huimaa ei nyt siis syntynyt, kun Toistalon kapteeni istui yksin paatissa. 

Kuullaan kuitenkin juttua muun muassa iänikuisista susista, joita Hakamäen suutari Byman luuli talvella nähneensä. Muualta pitäjään muuttaneena hän ei osannut "oikeata pilavalehtelun nuottia ja sitä keveätä silmälaudan vilkutusta ja ummistamista" kuten pitäisi, vaan "valehteli liika vakavasti ja siksi hänelle naurettiin ja irvisteltiin". - Lupauksensa pettäneen suutarin selitykset ovat vertaansa vailla: lupasi tulla maanantaina, mutta pyrytti, ja tiistaiksi hän ei ollut luvannutkaan tulla. Seuraavana maanantaina oli taas este, eikä siitä maanantaista ollut alunperin ollut puhettakaan, ja hän ajatteli pitää kuukauden tauon, jos vaikka talossa sopisi paremmin; mutta tasan kuukauden päästä ei sattunutkaan olemaan maanantai, jne. Koska oli kyse Juuvanille menosta voi arvata, että vaari ärähti pahanpäiväisesti, suutarille, joka olikin mennyt pitkäksi aikaa Pukkilaan hääpieksuja tekemään. 

Tavataan myös liukaskielinen Heisala, joka oli niin nokkela, että kun häntä ruvettiin aikoinaan haukkumaan Heisalaksi jonkun puheenparren takia, hänpä muutti nimensä virallisesti Heisalaksi. Soutajia vaihdettaessa ohitetaan iso kivi, joka tuo mieleen pitäjän kanttori Vidstenin, sillä kirkkopaatin "filologi" Herman sutkautti jo jollakin aikaisemmalla matkalla nimen tarkoittavan, että kiven vieritse kuljetaan ja sen jälkeen kiveä on kutsuttu kanttoriksi. Tämä taas harmittaa Heisalaa, kanttorin toispolvista orpanaa, joka antaa kanttorin nimelle toisen tulkinnan, "valkoinen kivi", ja kiista jatkuu. Muutoinkin veneessä piikitellään toisia joissakin tapauksissa niin, että tänä päivänä vastaavasta syntyisi nyrkkitappelu: "Oletkos sinä Variskerin poikia vai, koska kykötät paikallasi kuin aidankyngällä?" 
 

Vierniemen Joosepin tragediat

Tyylilaji muuttuu Vierniemen Joosepille omistetussa luvussa mollivoittoiseksi. Tämä tarina olisi sopinut juuri tästä syystä hyvin "Pitäjän pienempiin" joukon jatkoksi. Jooseppi on seitsemättä vuotta leskenä ja elelee hiljaisena miehenä yksin torpassaan. Tragedia on seurannut toistaan Joosepin elämässä. Isä joi aluksensa ja hävisi maailmalle. Jooseppi löysi hänet viiden vuoden etsinnän jälkeen Amerikasta. Parhaillaan ruokaa laittavalla isällä ei ollut monen vuoden jälkeen tapaamalleen pojalle muuta sanottavaa kuin: "En minä potaattejani sinua varten paistanut". 

Jooseppi palasi kotiin entistä hiljaisempana. Vaimo oli ilmeisesti synnyttänyt Joosepin poissa ollessa aviottoman lapsen, joka oli tavalla tai toisella kuollut ja vaimo oli sen mereen upottanut. Meren tuotua saaliinsa yllättäen takaisin, vaimo järkyttyi ja sairastui pysyvästi. Hiljainen Jooseppi hoiti vaimoaan kolmekymmentä vuotta. Jooseppi käy nyt joka viikko kirkossa. Hän on niin väritön, että häntä ei kukaan huomaakaan, ellei erikseen katso. Jooseppi ei puutu koskaan keskusteluun, ellei joku häneltä kysy jotakin. Tiettyä lohtua ja sisältöä elämäänsä hän kuitenkin saa kuuntelemalla muiden puheita paatissa. Saattaapa lievä hymyn aavistuskin hetkeksi nousta hänen kasvoilleen. Kirkolle päästyä hän istuu tovin kiviaidalla lähellä vaimonsa ja tämän lapsen hautaa - Jooseppi kävi jälkimmäisen sinne salaa hautaamassa yöllä. 

Lukujakson loppu olisi siis varsin apea, ellei sinne olisi sijoitettu monisivuista runorivien ketjua, joka kuvaa matkalaisia ja meren leikkiä. Ilmeisesti "Merimatkaa" olisi ollut Kilvelle liian kevytmielinen ja maailmallinen luku, ilman Vierniemen Joosepin murheellisen ja ilottoman elämän kuvausta. 
 

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle tähän

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän

..ja sähköpostiosoitteesi tähän

Tämän palauteviestin saa Pekka Pihlanto ja kopion Asko Korpela



Asko Korpela 20010314 (20010314) o o AJK kotisivu o Kirkolle