Pihlanto Pekka 
6 Satapäinen joukko täyttää Kihlakunnan

(Volter Kilpi, Kirkolle, 6 luku Kihlakunta kansoittuu ja lähtee rantahuoneesta ) 

Äreä Juuvanin vaari

Juuvanin vaari ehtii rantahuoneessa olevaan veneeseen ensin, kuten oli suunnitellut, vaikka pojannappulat pyörivätkin harmittavasti jaloissa ja yrittävät etuilla. Pumppuvehkeiden paikalleen asennus vie aikansa - vaari ei sentään itse pumppaa, vaan jättää sen nuoremmille. Juuvanin vaari onkin melkein tämän jakson päähenkilö. Äreä vanhus, joka odottaa ja saa arvostusta ikänsä perusteella. Avosuinen ja pystynenäinen Ylispään Aku saa pienen näpsäyksen: "Sinulla on suu nenän alla ja se liikkuu osaavasti, mutta nenäsi torkottaa liika pystyyn ja sanat saavat sen vuoksi sinulla yliviistoisen kurin ja vievät viisautesi vinoon!" Näin silloin pantiin kakarat kuriin. 

Juuvanin vaari paheksuu muitakin, mm. Henrikssonia tarpeettomasta puhumisesta: "Sanoitko sinä, että ilma on kaunis? Se on poutana kaunis meidän sanomattammekin ja ihmistä tuppoo piitalle, vaikkei niitä käskekään viereensä!" Tätä voisi jopa pitää Kilven itseironisena piikkinä: onhan suuri osa tekstistä ainakin pintapuolisen arvion mukaan juuri näin luonnehdittavissa eli "turhaa". Vaarin kritiikistä osansa saavat, mutta vain ajatuksissa, Perkkiön pojatkin, "joita aina saa hätyytellä talon papumaista". Näiden isä, "Kurjalan Kalleksi haukuttu, on saamaton mies ei enemmän veroinen kuin rähjälaimiska solkatun pöydän pinnoilla juomatiiman jälkeen." Herras-Manta "kana ja manselli sillalla ja kikattaa Iso-Vileenin vieressä sillalla", joutui lopettamaan pestinsä Juuvanilla, "koska harakka mallasi höyheniään töissäkin ja lypsätessäkin nouti hameentaskusta peilinpalasen, jos virstan päästäkin vain miespuolista ääntä kantoi kylältä." Aika pahasti ajateltu vaarilta, mutta tämä kuvaa varmasti osuvasti ahtaan sosiaalisen yhteisön harjoittamaa toisinaan julmaakin kontrollia. 

Juuvanin vaari pitää tarkkaan vaaria myös siitä, että kun vene on täynnä, juuri hän itse antaa lähtökehotuksen, eikä Lahdenperä, joka asettuu helvarin varteen. Vaarihan oli lautamies ennen Lahdenperää, jonka "äänenpuuroista" ja johtoasemasta paatissa hän ei lainkaan pidä: "Lautamiehen pitää olla kuin lain taulun kiljuva sarana ja Herran Kiesus ruoska kädessä temppelin esipihalla! Oli hänen käsityksensä." Joukosta löytyy siis kitkeräkin tyyppi, kuten aina. Vaari on hyvä vastapaino liiankin erinomaiselle Toistalon väelle, josta ei rikkeitä löytynyt. Kirjailijan ihmisluonnon tuntemus on nerokasta tasoa näissäkin esimerkeissä. 
 

Lahdenperä on melkein itseoikeutettu peränpitäjä

Lahdenperä on melkein itseoikeutettu peränpitäjä, nyt kun Pukkilakin on muualla - mitä nyt muodon vuoksi on tarjoavinaan tehtävää Toistalon kapteenille, mutta tämä ei halua maissa tilapäisesti käydessään näytellä keskeistä roolia. Arvojärjestys pitäjäläisten keskuudessa on melko selvä. Samoin on istumajärjestys: naiset keski- ja keulapuolella, miehet peräpuolella. Lisäksi taloilla on omat soutupaikkansa, aironsa. Kirkossa oli näihin aikoihin myös kullakin talolla omat vakiopaikkansa - kristillinen penkkijärjestys. 

Tässä jaksossa pysytellään melkein koko ajan nykyhetkessä, uppoutumatta pitkiin muisteluihin. Veneen kansoittumisen kuvaus on perusteellista. Se kestääkin puolisen tuntia, mikä lienee realistista. Tilanteen kehitystä seurataan mm. Henrikssonin suorittamien laskutoimitusten avulla. Kolmea vaille sataan taidetaan päästä, joskin Kilpi mainitsee kirjeessään Vilho Suomelle määrän olleen 98. Joka tapauksessa määrä alkaa olla Kihlakunnan ennätys. Näihin lukemiin yllettiin mennä suvena Langholman vanhan emännän maahanpaniaisiin mentäessä. Nytkin "Kihlakunta oli kuin mäskätty väkeä täyteen ja proomu raskas kuin Pietarin kalapaatti Genetsaretin järvellä!" 
 

Toistalon kätkömieli ja silmäaltis poika

"Albert, Toistalon kätkömieli ja silmäaltis poika peräpiitan nipukoilla Lahdenperän lautamiehen kyynäsvierillä, oli varjoiltansa ja isompiensa kyykiltä kuin vahdissa, ettei mitään jäänyt näkemättä, jota saattoi huomata" - ja laskeskeli paattiin saapuneiden määrää, mutta sekosi laskuissaan kun koko ajan tuli lisää väkeä. Vaikka Albert on kirjassa vain yksi henkilö muiden joukossa, hän on avainasemassa siinä mielessä, että hän edustaa - kuten tiedämme - kirjailijaa lapsena. Siten koko teos tajunnanvirtoineen on Albert-Volterin tajunnan tuotetta, ja siinä nimenomaan kirjailijan lapsuudenmuistoilla on ollut keskeinen roolinsa. 
 

Kuvatut asiat eivät ole nytkään suuren suuria

Kuvatut asiat eivät ole nytkään suuren suuria. Rantahuoneeseen tullaan keinuvaa siltaa pitkin ja kukin siirtyy veneeseen omalla tyylillään - avuttomaksi heittäytynyt Herras-Manta Iso-Vileenin vahvan käsivarren lennättämänä. Kesän tuntu on voimakas, vesi välkehtii hämärässä rantahuoneessa, ja pääskynen ihmettelee, eikö joukko jo lähde häiritsemästä. Perä edellä vene hilataan ulos rantahuoneesta ja airot otetaan esiin. Lahdenperän otsa hiostuu esiintymiskuumeesta, sillä vieressä istuvalle Toistalon kapteenille oli "osoitettava, että maissakin osattiin ja että merikomentoa syhyi maapakan isännänkin kourapohjissa!" 
 

Sotaherran sapeli

Kun vene jo alkaa saada vauhtia, Albert yrittää taas kerran nähdä meren pohjalla sotaherran sapelin, jonka tämä haavoituttuaan ja ennen kuolemaansa oli sinne heittänyt, ettei kukaan muu saisi sitä hänen jälkeensä käyttää. Näin hänelle oli uskotellut Toistalon Koto-Tapani, jonka isä oli pikkupoikana tapauksen nähnyt, kiivettyään kahden muun pojan kanssa petäjään Kuparvuoren kupeella. Jälleen näkyy meressä kuitenkin vain hauruja ja pohjahiekkaa. Kirjailija halusi kirjata teokseensa tällaisen kotiseutuhistoriaan liittyvän tarinan, jonka hän varmaankin oli lapsena kuullut. Jos tarinalla on jotakin todellista pohjaa, se lienee tapahtunut Suomen sodan aikana vuonna 1808, jolloin näillä seuduilla ruotsalaisten ja venäläisten laivasto-osastot ottivat yhteen. Iniön aukon toisella puolen Velkuan vesillä käytiin 18.9.1808 Palvan meritaistelu ja sen aikana tiedetään uponneen useita aluksia, ja kaatuneita haudattiin mm. Palvan saareen (http://www.wakkanet.fi/museot/suomi/velkua.htm). Velkualta ruotsalaiset perääntyivät Kustaviin päin. 
 

Martta-yhdistyksen kesäretki?

Melkoista kuhinaa oli siis Kihlakunnan kansoittuminen. Mikä vastaisi nykyisin tätä tapahtumaa? Kun paikkakunnan Martta-yhdistyksen tai seurakunnan jäsenet täyttävät linja-auton lähtiessään kesäretkelle tai astuvat Ruotsinlaivalle? Ryhtyisikö nyt joku kirjailija kuvaamaan tapausta neljänkymmenen sivun verran ja lukisiko sitä joku? Rohkenenpa epäillä. Kilpi on jo vastaavan tehnyt ja ylittämättömällä taidolla. Lisäksi jo teoksen kirjoittamisen aikaan nämä tapahtumat olivat nostalgian sävyttämää mennyttä maailmaa. Kuten todettu, itse tapahtumilla ja juonella sinänsä ei kuitenkaan teoksessa ole kovin suurta merkitystä. Ihmisten ja kunkin yksilön elämän sekä tajunnan toiminnan ja puheenkin kuvaus on sitä oleellisinta - samoin kuin kaiken tämän punominen mielenkiintoiseksi sanakudokseksi.

Palautetta 

Vesa Nuolioja: Juuvanin vaari 

Vesa:  Melkeinpä tosiaan voisi sanoa Juuvanin vaaria tämän jakson päähenkilöksi. Ainakin Salla vertaili jo edellisessä lukupiirissä nykyajan vanhusten ja Kilven aikalaisten asemaa. Taisi silloinkin johtopäätös olla se, että jossain suhteessa vanhusten arvostus on vähentynyt. Juuvanin vaari on 80-vuotias ja Metänkylän Agata häntä huomattavasti vanhempi. Molemmilla on edelleen erittäin arvostettu asema yhteisössä. Kuinka on vanhusten arvostuksen laita meidän juppikulttuuria palvovassa ajassamme? Jo kolmikymppisiäkin pidetään monissa työyhteisöissä säälittävinä kehäraakkeina!

Taavi Kilpi tunnistaa Juuvanin vaarin:

 ”Esimerkiksi kuka oli Juuvanin vaari? Kirjan tekstistä käy kyllä selville, että hän oli entinen isäntä, nyt syytinkiläinen poikansa pitäessä taloa. Koska hän oli Parattulan talollisia ja entinen lautamies, ei voi päätyä muuhun kuin Tukkilan vanhaan isäntään.” (Volter Kilpi ja Vanha Kustavi, 51).
 

Luku täsmää 

Minäkin odotin vielä jonkun viime tingassa hyppäävän  veneeseen, kun Henriksson pääsi laskuissaan lukuun 97. Ei tullut enää ketään. Ilmeisesti Henriksson ei laskenut itseään lukuun mukaan. Kun laskijakin lasketaan mukaan  päästään Kilven ilmoittamaan lukuun eli 98. Muistuupa tässä mieleen hölmöläisten tarina. Hölmöläiset laskivat ruispellossa viljan leikkaajia ”minä,  yksi, kaksi,…” ja kauhistuivat, että yksi on hukkunut lainehtivaan rukiiseen. Viisas Matti käski silloin heidän jokaisen painaa nenänsä kuva saveen ja laskea jäljet. Niin löysivät hölmöläiset hukkuneensa ja pääsivät taas ihailemaan Matin viisautta.
 

Luonnollinen hierarkia 

Totta on, että Kilven kirjoissa on selviä hierarkioita. Oikeastaan luen niistä tyytyväisenä muhoillen. Minusta nimittäin ”feministinen” tasa-arvohöpötys on saanut jossain suhteessa tolkuttoman laajaa kannatusta ollakseen biologisesti ja sosiologisesti niin heikosti perusteltua. Välillä tuntuu siltä, että meitä miehiä syyllistetään jopa siitä, että olemme niin huonoja synnyttäjiä.

En malttanut olla tilaamatta SKS:ltä jo aiemmin mainitsemaani Anto Leikolan kirjan ”Kirjailija luonnossa” (SKS, 1990). Enköhän jossain vaiheessa esitä arvioitani kirjassa olevasta esseestä ”Volter Kilpi luonnonkuvaajana”. Kirjassa käsitellään paljon muitakin luontoteemaan liittyviä asioita. Sillanpäästä kirjoittaessaan Leikola toteaa tuosta hierarkia-asiasta seuraavaa:

”Nykyistenkin etologien kiistakysymyksiin kuuluu vallanhalun arvoitus. Hierarkkiset ryhmät – laumat ja parvet – ovat eläinkunnassa ja etenkin nisäkkäiden parissa niin yleisiä, että ihmisyhteisöjen hierarkkisuuden ja inhimillisten valtapyyteiden selittäminen ilman biologista pohjaa tuntuisi kovin keinotekoiselta, aivan kuin selitettäisiin, että ihmisen seksuaalisuus vain näyttää samalta kuin muiden eläinten, mutta on todelliselta luonteeltaan jotakin aivan muuta.” (Anto Leikola, Kirjailija luonnossa, SKS 1990, 131).
 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle tähän

Kirjo