5 Onni yksillä, kesä kaikilla
Liikettä oli ja menoa oli, lämmintä oliAlbertin mietteiden jälkeen palataan taas nykyhetkeen ja kirkkotielle. Keskeisimmät matkalaiset palautetaan mieliin ja heidän elämäntilannettaan kerrataan. Kaunis juhannuksinen luonto on pääroolissa, kuten luvun otsikko antaa ymmärtää.Pelkästä menemisestä kirjailija loihtii eloisaa kuvausta: "Liikettä oli ja menoa oli, hametta kahisemassa ja lahjetta huiskimassa, anturaa kapsamassa ja käsivartta heilumassa, oltiinko sitte verassa tai sarassa, kotovillan harmaissa vai kattuunin kukissa --- samaa riitti jonon sojoa ja kirkkoväen kiirettä joka kulmalla peltolakeata ja viljelysaukeata…" Säätila ja luontokin saavat osansa, jotta kulkijoiden situaatio perusteellisesti selviää lukijalle: "Lämmintä oli, läikkää oli kedoilla, kukissa, taivaan kannessa; tuulen liepeessä ja huminoissa huojuvain metsän rantain…". Lahdenperä kuumissaan "avoi takkinsa ja riisui yltänsä". Hyvä sää saa pellot kasvamaan ja maamies on tyytyväinen: "Saakos enää viikatteen terää tungetuksi tihuvan rakoon, kun se aika tulee ja väärävartiset noudetaan koukuista!" Missäpä muualla isännän ajatukset kesällä. Vaikeampaa vanhemman, jolla jo on kohmaa luissaPoikalauma häviää näkyviltä Alakylän kirsikkapuiden peittoon. Poikien mieleen tulee jo kypsien kirsikoiden aika, jolloin "saisi yrittää ahneen loikkaa ja kynnen vikkelää sieppaisiko ainoankaan maistaakseen ja muutaman ehkä taskuunsakin, kun oksaa taitti poimittavakseen ja oli nopea ja katsoi, ettei akkunasta huomattu." Pojilla oli "mieli vikkelä niinkuin säärinappulakin", mutta "vaikeampaa vanhemman, jolla jo on kohmaa luissa ja känsää järjen pivonpohjissa", tuumi Renki-Juha, Lahdenperän isorenki, joka uskalsi aprikoinnin jälkeen hellittää villasärpin solmua löysemmälle leukansa alla, kun isäntä edellä kävellen kirvotti helteessä takkinsa yltään. Vähäisiä ovat kirjailijan kuvauksen kohteet, mutta aidon tuntuisia tapahtumia, jotka vievät lukijan kirkkomatkan tunnelmiin.Nuoret jatkavat teerenpeliään: Vähäntalon piika-Fiinu ja Isontalon tytär-Hiltu, sekä takana ja aivan askelissa kävelevät Lahdenperän Eevert ja Ylispään Brynolf. "Fiinu kerkesi ja Hiltu ehätti, Eevert astui ja Brynolf paransi, puhtia matka ja kilkkaa ilma, naurua tirskojen kurkkuhuilu ja kompaa kemppien huuliparta." Voisiko ripeää ja hilpeää menoa enää sattuvammin kuvata? "Noin nuoret, joilla askel vielä uskoi jalkajoutunsa riennon määrien
saavuttamiseksi. --- Mutta vanhatkin, vanhemmat jo, ja ijän sarkaa
niin pitkän taipaleen astuneet" ovat liikkeellä. Lahdenperän
emäntäkin, Miina, pohdiskelee jo huomisia arkiaskareita, ja lisää
sitten vauhtiaan tullakseen yhteen ja puheisiin Kitulan Leenan kanssa,
"joka ei ole omaa väkeä ja on vieras". Tämä sitaatti
sisältää "mikrotason" paisuttelua: henkilön "vieraudesta"
saadaan kaksi eri ominaisuutta, sillä ne on yhdistetty ja-sanalla.
Jos tämä yleiskielessä yleensä sanottaisiin kahdesti,
välissä olisi todennäköisesti vaan-sana. Koulussa aikoinaan
ainekirjoittajia varoitettiin "sanapöhöstä", jota Kilven
paisuttelu ilmeisesti edustaa.
Paistelee, porottelee kaiken päivän, vaikkei saa palkan penniä työstänsäKirjailija heittää puolitoista sivua luonnon kauneuteen liittyviä kysymyksiä tyyliin "Kukas heistä näilläkin kedoilla ja näistäkin kirkkomatkan rientäjistä, … kukas heistä kokosi helmyvin silmin omaksensa kullan, niin kuin sitä sirotti päivän tuhla …" Vastauksena ehdotetaan vuoron perään tuttuja kirkkotien kulkijoita. Naapurit ehkä, Aatu ja Anders "kylkivierillä mielevän Hendersonin"? Kumpikin isäntä riemastuukin kiittelemään heinäpoutaa ja aurinkoa, joka "paistelee, porottelee kaiken päivän, vaikkei saa palkan penniä työstänsä! … hyvää kasvaa ilmaiseksi taloon ja hyötyä latoon! " Erikoisia maanviljelijöitä nykyihmisen silmin, sillä yleensä on totuttu siihen, että mitään kehumista ei vuodentulossa ole juurikaan koskaan ollut. "Vai paremminko solmivat sydännyyttinsä talteen suvievään parhaat emäntänaikot Agata-mummon kyynäsvierillä?" Eivät voi emännät välttää nytkään pieniä piikkejä toistensa suuntaan. "Entäs muu väki, Herras-Mantakin esimerkiksi ja Mattssonin Marjaana … eikös ollut päivä täysterillänsä heidän kin kohdallansa ja suvea kuin kipon täydeltä mielenlusikan lipottavana?"Voipa ihminen sentään mokomasti, kun on omassa ruumiissaan ja on suviNäin käydään kirkkotien väkeä lävitse. Edellisten lisäksi huomataan vakaa Vainionperän väki, Heikki ja Karoliina - ja jälleen pistää Herras-Manta Karoliinan mustasukkaiseen silmään - Härmälän kuuro Judith sekä leukava Herman. Jälkimäinen "hyrisi omiansa ja alinomaisia hyvän mielen huminoitansa, joista ei näkynyt miesparka järkiintyvän, vaikka oli jo vuosia hartioilla melkein enemmän kuin ikää." Herman on elämäänsä tyytyväinen: "Voipa ihminen sentään mokomasti, kun on omassa ruumiissaan ja on suvi ja sydän välkkyy eikä nälkä nipistä! Onkos Turkin paavikaan omaa ihonahkaansa ulommalle onnellinen?"Agatallakin "mitä haikersi ilonhaikeita lauhtunut sydänala,
kun sulatti suvi noroja muiston helpymillä kuihtuneen poven?" Ennenkin
riensivät ihmiset kirkkotiellä, mutta "varjoa lievät silloiset,
kaikki jo vieriltä väistyneet, vain muiston haipua oman mielen."
Kahdeksattakymmenettä vuottaan elävän Agatan ajatukset ovat
puhdasta elämänfilosofiaa: "Kudetta ikisamaa ihmiselämä
päivien ikilomiin, saapumista elämään, sammumista elämästä
--- juhannus painuu syksyyn ja talvi vaihii suvia kohden … kukka lakastuu
siemeniinsä ja nuori väistyy vanhaksi uuden nuoren tieltä."
Vanhalla on perspektiiviä elämään, mutta kuitenkin
"päivä oli lämmin hänenkin haurailla kasvoillaan ja
silmäin harhalle sinien matkaa kauas."
Miksen olisi minäkin täysi, kun suvea kuitenkin oli kyllältänsäSiljakin, Isontalon hereä Silja haikein sydänaloin ja yksin asteli suruinensa. Kesäinen luonto lohdutti häntäkin: "Suvihan hänenkin yllänsä lievi ja ilman leuhto lohdutteli, minkä tuuli kasvoilla liepi." Murhe ei tietenkään mihinkään häviä, vaan Silja käy samanlaista sisäistä taistelua kuin edellä hänen nimelleen omistetussa luvussakin. Kirjailija on kuvannut osaavasti tyttöparan tajunnassa tapahtuvan tunteen ja järjen taistelun: Siljassa "kasvoi sydämen silmitön usko, vaikka järki pelkäsi ihmisten tähden ja tietoa lakasti häpeän lama." Mutta sittenkin Silja huokaa: "Miksen olisi minäkin täysi, kun suvea kuitenkin oli kyllältänsä koko maailma." - Kirjailijan alussa esittämä retorinen kysymys jää vastaamatta, ja toistetaan vielä: "Juhannuksisen lakean kirjava kirkkosaatto, kuka sulki korkeimmalti korkean suven rintansa kajaan?"Juuvanin vaari aikoo pistää pumppuvärkin kuntoonTaas palataan välillä maallisempiin. Kulkueen kärkeen muiden edelle on lykännyt itsensä Juuvanin vaari, joka aikoo pistää pumppuvärkin kuntoon Kihlakunnassa, ennenkuin väki tulee. Sen jälkeen kun "oli ajatus ajateltu päätteeseensä ja selvänä, mitä paatissa tekisi" vaari voi muistella menneitä, miten hän Miinansa muinen kerta äkkäsi juhannusaattoissa. "Maitoruokaa on sentään tämä elämä, kun on suvi ja jäsenet jäljellä!" Vanha, kaiken kokenut osaa olla hetkeen ja vähään tyytyväinen. "Taivas on yhteinen jokaiselle ja taivaan sillassa yltää ylemmälle kuin kiipee korkeutta mielen siiven avarinkaan havi." Kirkkoväen etenemisen kirjaaminen vaihtuu jakson loppupuolella taas luonnon kuvaukseksi runorivien voimalla. "Eritoten Albert, Toistalon joukon vanhin lapsi ikänsä herkillä" nousee esiin. Ja lopulta: "Rantakin jo näkyi, lahden pohjukka suojissansa liekkui laakson suilla avosinissä, haavikon lehvitse vilkutti oikeoilla enempi meri hopeoita kuin aavistusten kätköiltä ja vasemmilla lipli niemen kärjen kuroilla ulohtaiden tervehdys veden liukasta kieltä siloisiin valkopunerviin!". Maamatka on tällä erää ohi. |
||
PalautettaAsko Korpela: Tunnelmien rekonstruktio
|
||
Pekka Pihlanto: Osuvasti luonnehdittu
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20010311 (20010302) o 
o AJK kotisivu o Kirkolle