Pihlanto Pekka 
Kapteeni-isän henkilökuva täsmentyy

(Volter Kilpi: Kirkolle - Toistalon väki 4-5) 

Isän kotiosaapu 

Albertin muistelot jatkuvat: "Niinpä niin: isän kotiosaapu, ainakin se oli samallainen, iloinen, ihmeellinen ja yhtä merkillinen kuin varrottunakin odottamaton." Veräjälle isää vastaan menoa kuvattaessa tulevat Albertin ja hänen veljiensä tekemiset selvitetyiksi, samoin naisten touhut tuvassa. - Jälleen kiinnittyy huomioni Kilven harrastamaan mielenkiintoiseen toistoon ja monisanaisuuteen. Anton kiirehtii kysymään: "Oliko isä ostanut henkselit ulkomailta ja tuonut mukanaan", ja Albert paheksuu mielessään veljiensä pyörimistä isän jaloissa "vaikka isä on juuri tullut, eikä vielä ole kotonakaan oikein, vasta pihaportilla".

Nostellessaan nuorimpia poikiaan ilmaan isä jo arvioi näiden tulevia ammatteja. Kun Eerik vähän arasteli korkeuksissa, isä toteaa: "Maamies sinusta taitaa tullakin eikä merimies, koska päätä kaihtaa, kun maan ja anturan välille tulee vähän ilmaa!" Seitsenvuotiaan Antonin osalta arvio on: "Ei paljon muuta puutu kuin piippu leukaan ja tervaa kynsiin, niin on meriotus valmis, vaikka tyngältä vielä lyhyenläntä." - Ehkä juuri isän pitkät poissaolot saavat hänet nyt keskittymään lapsiinsa ja heidän taipumuksiinsa.
 

Tarkkaan harkitut tuliaiset 

Albert muistelee isän kotiinpaluita ja tuliaisia. Eilenkin jokainen sai sopivan lahjan, äiti leninkinsä, Väinö huilunhelynsä, josta jo kirkkotien alussa oli puhetta, Eerik täydet vankkuri-valjaat hevosineen - tästä pojasta isä toivoi tulevaa isäntää taloon, kuten jo nähtiin. Anton, tuleva meriotus, sai "puusta veistetyn laivan kuvan pullon sisuksissa kolmine pystymastoineen ja raakarikeissään." Ennen laivan luovutusta tuleva puosu, perämies ja kapteeni tulevaisuudessa odottavine "päällikön huolineen ja harmeineen" saa kuulla leikkisän saarnan kärsivällisyyden hyveestä, jota pulloon rakennettu laiva symboloi. Puosu on sen vaivalla askarrellut kun Välimerellä odotettiin pitkässä tyvenessä tuulen nousemista.

Sitten nousee merimiesarkusta raakun kuori. "Albertin nimiin on tämä ajateltu. Sinä kuuntelet kukaties havinoita latvan huminoissa kun Anton katselee samaa haapaa kuuttoaineekseen ja Eerik harkitsee, kelpaisiko suora aisanvarreksi. Tämä tässä sopii sinulle", selitti isä ja jatkoi: "Sinulla on kuulo niinkuin muukin mielen tarkkuus torkotettu lähilikemmän sivuitse siihen, jossa on kaukaisuutta ohessa, olen sen huomannut silmistäsi, jotka heristettyinäkin ja näkevinä pikemminkin piirivät vapaissansa mielen menoilla ja ajatuksen vieteissä." - Isä on tajunnut Albertissa piilevän taiteilijan ja ajattelijan, mutta ei suinkaan halveksi vaan arvostaa näitä maatalous- ja meriyhteisöön vähemmän sopivia taipumuksia. Isän kuvaus raakun äänten kuuntelusta kohoaa runollisiin sfääreihin - "vakavasti, mutta muhossa suin, niin ettei ole varma, onko tämä vain leikkipuhetta" - lukija kuitenkin tajuaa, että eihän se pelkästään sitä ole.
 

Ihminen on korskakin joskus: isän saama opetus 

Albert palaa vain hetkeksi nykyisyyteen ja uppoutuu kohta isänsä kertomaan tapaukseen nuoruudestaan. Tavallista pitempi kertomus kertomuksessa, kuten esimerkiksi Vaasan Villen tarina Alastalon salissa, nyt tosin vain ajateltuna, ei muille kerrottuna. Toisaalta Albertin mietteet tuovat mieleen Härkäniemen pitkät piipunvalintapohdiskelut Alastalon salissa.

Isä oli ylpeänä neljänkolmattavuotiaana päällikkönä Kaitainen-nimisessä kolmimastolaivassa, mutta törmäsi hollantilaiseen, joka upposi. Amsterdamissa "vastassa oli kuin keihään teränä suoraan rintaan haaste ja laivan arvomme kolminkertainen korvausvaatimus". "Minä sain nyt elämäkseni opin, että aallon huipulta saattaa matka saman aallon matalimpaan laaksoon olla hyvin lyhyt ja äkkijyrkkä." Eikä riittänyt tämäkään opetus vielä, sillä yritettyään karata laivoineen "yön pimeässä ja päättömissäni" isä pidätettiin ja pantiin raivopäisenä kahleisiinkin. Yön aikana järki voitti: "Mikä olen mies minä muuttamaan muuksi sitä, mikä on tapahtunut --- Toivoton mies on mielettömän teon mies, mutta tahtonsa terästävä on perikadon partaillakin vaarojen vartija." Lopputuloksena yön pohdinnoista "olin minä vankikopissani vuosia eilistä itseäni kokeneempi mies, nöyrempi varmasti, mutta lujempi myöskin." Oivaltavaa psykologista otetta, mielestäni.

Seuraavana päivänä isä kohtasi hyväntekijänsä, suomalaisen konsuli Töttermanin, joka suostui takaajaksi, jolloin ongelma ratkesi suurelta osin. Töttermanin oma poika oli "kääntänyt pistoolin suun ohimoihinsa, kun ei solmu kohta hellittänyt", joten hän samaisti kapteenin tilanteen oman poikansa ahdinkoon ja sääli.

Albert päättää mietteensä isän kasvavaan ihailuun. "Albertin kohotti sanomattomasti mieltä ja kasvatti rinnanalaa. Noin juuri soi isän olevan, kaukoisen ja läheisen, voimantäyteisen niin, että oli kuin turviin kääritty itse ja koko koto." Myös äiti suljetaan kiitosten piiriin: "Riemu ja kiitos äidin puolesta, isän puolesta, koko elämän puolesta --- Olivatko maailman kasvot todelta noin kauniit katsoa."
 

Vapaata sanaimprovisaatiota 

Jos sallitaan vertaus, tästä tulee mieleen Louis Armstrongin laulu "What a Wonderful World" eli "Ihmettelen, kuinka kaunista on". - Kaikki on nyt Albertilla hyvin, kun ollaan kirkkomatkalla ja isä on juuri palannut. Varmasti joulukaan ei ollut merimiesperheessä niin suuri juhla kuin isän kotiinpaluu. Tämä selittänee kirjailijan ylettömän paisuttelun vanhempiensa ja luonnon kuvauksessa. Jakso päättyykin suorastaan hillittömään luonnon ja tunnelmien maalailuun sekä huipentuu runoriveihin, jotka ovat kirjailijan omien sanojen mukaan "vain paisuvampaa proosaa, joka ymmärtämisen helpottamiseksi on jäsennetty lausejaksojen hengityksen mukaiseksi", eivätkä ole siten tarkoitettu runoksi.

Jos ottaisin analogian jazzin alueelta, tämä loppuhuipentuma on kuin vapaamuotoista improvisointia, jossa tavanomaisen sointupohjaisen ja tahtijärjestelmän kahleisiin sidotun musiikin säännöt on rikottu tai unohdettu, jolloin soittajalla on lähes täysi vapaus ilmaista itseään ja tuntemuksiaan sekä toteuttaa musiikillisia oikkujaan. Free-jazzin melodiakudosta ja nuottiryöpytystä vastaavat Kilven tekstissä sana- ja virkekudokset sekä -ryöpyt, joita on turha pyrkiä ymmärtämään normaaliproosan tai runonkaan näkökulmasta. Olipa näistä runoriveistä mitä mieltä tahansa, on käsittääkseni vaikea kieltää kirjailijan innovatiivisuutta ja neroutta, joka liittyy niin kokonaisuuden rakentamiseen kuin yksittäisiin itse keksittyihin sanoihinkin. Ellei muuta, niin ainakin Albertin huipputunnelmat tulevat perusteellisesti osoitetuiksi. Nykyihmistä voi hämmästyttää, että tällaiseen euforian tilaan on päästy ilman kemiallisia apuvälineitä, vain elämää kokemalla ja ymmärtämällä. 
 

Palautetta 

Vesa Nuolioja: Sana- ja virkekudokset sekä -ryöpyt 

VNU:  "Free-jazzin melodiakudosta ja nuottiryöpytystä vastaavat Kilven tekstissä sana- ja virkekudokset sekä -ryöpyt, joita on turha pyrkiä ymmärtämään normaaliproosan tai runonkaan näkökulmasta." 

Näin varmasti on ja myös kirjailija ja hänen kustantajansa tiesivät, että kaikki kohdat eivät avaudu käsitteelliselle kielelle. Vertaus Free-jazziin on erinomainen. Itse olen epämusikaalinen, mutta tyttäreni musiikkiopintojen "siivellä" olen silti joskus kuunnellut taitavaa pianistia ja suuresti hämmästynyt, kun hän on soitettuaan sanonut, että erittäin vauhdikas ja monimutkaiselta tuntuva teos syntyi siinä ja nyt.

Kirjailijalla ei ollut Kilven aikana (nyt tietotekniikan kaudella voisi periaatteessa ollakin) muuta instrumenttia kuin peräkkäin kirjoitetut kirjaimet. Kyseessä oli kuitenkin tässä tapauksessa hyvin musikaalinen kirjoittaja, joka kiinnitti erittäin paljon huomiota siihen, miltä teksti "kuuluu". Hän esimerkiksi luki tekstejään paljon vaimolleen ja muillekin kuulijoille. Samantyyppinen "puhuva" kirjailija oli esimerkiksi Lauri Viita. Viidalla kai tekstin "soiminen" puhkesi sairaudeksi saakka ollen osa hänen skitsofreniaoireistoaan.

Tuntuu kyllä jotenkin loogiselta, että sellainen kirjailija meneekin jossain vaiheessa käsitteellisen kielen yli ja alkaa "improvisoida". Tosi mielenkiintoista, että näin syntynyttä tuotosta ovat sitten kuitenkin jossain mielessä "ymmärtäneet" jopa sellaiset, jotka eivät ole suomen kieltä edes osanneet. Näin Kilpi ja Vilho Suomi ainakin kirjeissään kertovat. 
 
Pekka:  Kiitokset Vesalle osuvasta kommentista. Silmiini osui Pirjo Lyytikäisen teoksesta "Vieras, vieras minä olen kaikille" seuraava Kilven luonnehdinta runoriveistään, johon Vesa ilmeisesti viittaa: "Olematta musiikkia, tai taiteilijan värinäkyjä, ovat ne kuitenkin likeisessä sukulaisuudessa niiden kanssa, ja lähimmin omaksuttavissa samantapaisella käsitevieraalla antaumukselta kuin nekin." (s. 45) Ja: "Tuontapaista soinnillista, tietyssä mielessä käsitteetöntä sanontaa ei meillä vielä ole viljelty." (s. 47). - Mielenkiintoisella tavalla Kilpi siis vertaa rivejään juuri mm. musiikkiin. Käsittääkseni juuri tuolla tavalla vapaata improvisointiakin on kuunneltava - käsite- tai pikemminkin "sointu- tai nuottivieraalla" antaumuksella. 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle tähän

Kirjoita palauteteksti tähän.

Kirjoita tähänn nimesi:

..ja sähköpostiosoitteesi:

Tämän palauteviestin saa Pekka Pihlanto ja kopion Asko Korpela