| Kustavin nykyinen kirkkoherra Raimo Jokela (hänen vaimonsa
kirjastonhoitaja-kulttuurisihteeri Pirkko Jokelan käsialaa
on Kirkolle-kartta) olisi varmasti ilahtunut, jos Volter Kilven
kuvaama määrä kirkkokansaa kiirehtisi juhannuksena jumalanpalvelukseen.
Lukutauon jälkeen on hienoa päästä taas Kilven tekstiin.
Talven tähänastisen pakkasennätyksen aikaan on lämmittävää
lukea juhannuksen säästä, joka on täynnä tuoksua
ja lintujen liverrystä. Kuvauksesta välähti mieleen F.E.
Sillanpää, jonka tekstissä myös ihminen sulautuu
luontoon yhdeksi sen osaseksi.
Itselläni luku-urakka on Otavan vuoden
1989 painoksessa, jossa kansikuvaa koristaa vääränlainen
kuva Kustavin kirkosta. Onkin parempi katsella kartan etusivulla olevaa
taiteilija Hannes Siivosen piirrosta. Hän syntyi Laitilassa
ja hänen öljymaalauksiaan voi nähdä Laitilan kaupungintalon
seinillä.
Takakannessa on toinen moka. Siinä puhutaan soudusta järven
yli. Mehän tiedämme toki, että on kysymys merestä.
Jumalan ja isäntien karitsoita
Tuttuja tulee heti vastaan. Alastalon salissa esiteltiin Lahdenperän
rojo lautamies, nyt hän on Lahdenperän tanakka lautamies. Kirjailija
kuvaa hauskasti Lahdenperän koko 12-henkisen väen tien päälle,
heidän vaatetuksensa ja eritoten heidän ”maalliset” ajatuksensa.
Todella riemastuttavaa on jatkossa, kun Vähäntalon ja Isontalon
väet lähtevät liikkeelle. Isännät puhuvat toistensa
ohi jahtikippari Henrikssonille toinen ohrasta ja toinen kaurasta, toinen
lehmistä ja toinen hevosista. 15 vuotta napakairan varresta käräjöineet
isännät saavat välittäjän, joka asettaa sanansa
jumalan viljaksi ja sanoo katselevansa lampaan pyllyjä, eikä
ota kantaa kummankaan puolesta. Näinä hullun lehmän aikoina
on suorastaan tervehdyttävää muistaa, miten elikoita ennen
hoidettiin.
Jannen ja Siviän ”rakkaustarina” tulee mieleen Vahaniitun mennäsuvisen
pikku-Fiinun ja Lahdenperän Eevertin orastavasta kiinnostuksesta toisiaan
kohtaan. Nuoret ja ympäröivä luonto ovat juuri elämän
keväässä, kohta sen kypsimmässä vaiheessa.
Nainen on nainen aina vaan
Vaikka Kilpi taas antaa huutia tyttölapsille poikiin verrattuna, hän
kuitenkin antaa Vähäntalon ja Isontalon emäntien viedä
voiton miestensä sanailusta. Naisten kielet ovat terävämpiä
, täytyy myöntää. Samassa tulee kuvatuksi myös
naisten ikuinen riesa, mitä laittaa päälle, että kehtaisi
olla vertaistensa joukossa ja jos mahdollista lyödä kilpakumppani
laudalta koreammilla kuteilla ja koruilla.
Trilogian kolmas osa on taas uutta Kilpeä. Alastalon salin optimismin
ja Pitäjän pienempien pessimismin jälkeen tulee elämän
uskoa, kuten hän sanoo motossaan. Viisi ensimmäistä lukua
näyttävät jälleen kirjoittajan suuruuden humoristina,
lämpimänä kuvattaviensa kohteluna, kaiken kattaa ikään
kuin hyvästely, hyvän kääntäminen päällimmäiseksi.
Tosin aikamoisen ”jumalattomia” ajatuksia ihmisten mielessä liikkuu
niin kirkkotiellä kuin ollaankin. Mutta eiväthän terveet
tarvitse parantajaa, vaan sairaat, kuuluu ristikansan opettajan sana.
Samassa veneessä
Tähänastisista teksteistäkin päätellen kirkossa
käynti oli tärkeä, jopa pakollinen tapahtuma. Se täytti
1800-luvun puolivälissä hyvin sosiaalista tarvetta tavata toisia,
hoitaa asioita, olla yhteisön jäsen. Erityisen läheiseksi
kontakti on varmaan tullut kirkkoveneessä. Siinä on pitänyt
soutaa yhteen tahtiin. Koin sen henkilökohtaisesti viime suvena, kun
Kihlakunnan seuraajalla Isoluodolla sousimme Vännilän puhdista
Parattulan laituriin. |
o AJK kotisivu o Kirkolle