9 Kirkkomatkan päätös
Asioita toimitellaan. Toki ihmisillä oli myös syynsä pitää kiirettä veneestä poistumisella. Lahdenperän Miina-emännälläkin oli paljon ehdittävää ennen kirkonmenojen alkua. Hänen oli ”juostava Gustafssonin puodissa kysymässä pumpustyyvin hintaa Alman hameisiin ja ostamassa aniksia ja kahvinaula, sisartakin oli Simulassa käytävä näkemässä ja saatava kahvintilkka suuhun,....” ja monta muuta asiaa. Oli tavoitettava Ketoniemen Riikkaa ja Kaakkurin Reginaa. Jälkimmäinen oli saatava vaivihkaa värväämään Lahdenperään teijaksi Äärtalon teija-Maljaa. Teija on minulle kyllä etunimenä tuttu, mutta näistä Kilven kirjoista vasta olen oppinut mistä nimi alunperin tulee. Ilmeisesti se tarkoittaa siis karjakkoa? Huomaamme myös että kauppias Gustafsson piti puotiaan auki myös tällaisena juhlapyhänä. Tietenkin kyse oli siitä, että ihmisillä oli harvoin asiaa kirkonkylään, ja oli järkevää että kun kerran liikkeelle lähdettiin voitiin hoitaa monta asiaa samalla kertaa. Nykyisin tällainen sunnuntaiaukiolo tuntuu täysin tarpeettomalta ja jopa vahingolliselta, vaikka monille näyttää tulleen siitä suorastaan elämää suurempi kysymys. Nykyäänhän ihmisten pitää liikkua nimenomaan arkipäivinä, ja toive tietysti olisi että edes yhtenä päivänä viikosta voisi olla kiireettä, ja vaikka aivan paikoillaankin. Elämänhallinta on enemmänkin kuviteltua. Metänkylän Agata katselee nuorten rientoa ja pohdiskelee elämän kulkua: ”ihmisvaiheetkin, itse ne vierivät, elävät keväänsä, suvensa, syksynsä, heräävät, kukoistavat, kulkevat kuoloonsa, kiittää saattaa, että osansa heille on suotu, siunata voi tai rukoilla puolesta, mutta oma on kunkin kulku ja avutonta auttajan apu, jakamatonta onni ja jakamatonta vaikeus, voittonsa on jokaisen lunastettava itse, eksymyksensä erhittävä itse, karvaat kyynelensä itkettävä itse, elettävä kohtansa yhtä yksinäisenä kuin kerta astuttava yksin niillekin porteille, joiden takaa ei enää palata... Enempääkös ihmisen osallekaan vieras voi kuin lehdelle puussa, jota tuuli riipii tai päivä sylii, kuinka sää sattuu?” Mietteiden päätteeksi on Agatan todettava elämä sellaiseksi että vain: ”Aaltoa tulee ja aaltoa menee ja meri vierii.” Pohdiskelu on hyvin realistista, mutta tuntuu että tällainen ajattelu on kovin vieras nykyihmiselle, joka ajatelee jollain tavalla hallitsevansa elämäänsä. Vaikka maailma onkin siitä ajasta paljon muuttunut, silti ”elämänhallinta” on nykyihmiselläkin enemmän kuvitelmaa kuin todellisuutta. Epä-ikäinen ryhmä. ”Epä-ikäinen ryhmä, Agata, Milja ja Silja” kulki metsän läpi kirkkolaaksoa kohti yhdessä. Siinä oli ”vanhus, läsnä kyllä mielineen, mutta elämän riennoista jo kääntynyt, vaimo, vuosiensa täysillä vielä, mutta elämän syrjille joutunut, neito keväillensä kerjennyt vasta, mutta elämän poteilla jo, mutta yhteen he olivat löytäneet kirkkotiellä, koska jokainen kulkivat ulkopuolella muitten ja koska jokaisella ehkä oli sekä jakamista jotain että saamista jotain toiseltansa.” Tässäkin kohdassa näkyy Kilven syvä elämäntunto ja ymmärrys sekä psykologinen silmä. Tämän ryhmän muodostuminen on kuin luonnollisten psykologisten lainalaisuuksien tulos, mutta siinä on myös jotain herkkää ja hienoa. Kirkkomatka ja elonvaellus. Väki kerääntyy vähitellen kirkkotarhan kiviaidan edustoille ja osittain kirkkotarhaankin. Kirkkoaidan kivet kertovat omaa tarinaansa. Aidan, ”jonka isät esipolvissa joskus olivat latoneet omien metsävuortensa luonnon paasista ja jonka porteitse he aikanaan olivat veisatut kirkkomaan rauhaan.” Itse asiassa koko kirkkomatka on siis eräänlainen vertauskuva ihmisen elonvaelluksesta ja kirkolle tulo sen päätös. Tässä pohditaan sitä samaa Rydbergin runon ”Tonttu” ”ongelman salaisuutta” jota runon ikivanha tonttu-ukko kummeksi hiippaillessaan huolehtivana öisellä kartanolla ja poiketessa sisään taloon nukkuvien lasten lasten vuoteen äärelle: ”Halki sukujen vaihtuvain
|
||
Palautetta |
||
Vesa Nuolioja: Pysyvä murrosikä
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20010402 (20010402) o 
o AJK kotisivu o Kirkolle