Korpela Asko 
9 Perillepääsemät

Heh, heh, miltä tuo maistuisi sanojen tekeminen Kilven tapaan? Miksei vaari, kun puolitoistavuotias tyttärentytär Ainokin? Aino aivan ilmeisesti tajuaa diminutiivin merkityksen, kun niin osuvasti käyttää, itse asiassa sille päälle sattuessaan kaikkea pienittelee: vaarinen, mumminen, kenkänen, Ainonen, Okkonen, äitinen, isinen. 

1 Purkuhyörinät 

Onpa mielenkiintoista nähdä, miten muut ovat tämän rantautumisen kokeneet. Taidamme melkein kaikki olla merenrantaihmisiä, joten voisin kuvitella, että vähän samaan tapaan kuin itsekin. Minusta Kilpi on onnistunut melkein thrilleriksi rantautumisen kääntämään. 

Voin hyvin kuvitella miltä Lahdenperästä on tuntunut, kun veneestä ohjattavuus alkaa hävitä ja ranta lähestyy. Puuvene noin 7 tonnin lastissa on varmaan verrattavissa jonkinmoiseen autoon liukkaalla jäällä. Kyllä siinä pitää kieli keskellä suuta olla, kun tuntuma liikkumisalustaan on venyvä ja ihmishenkiä sata kyydissä. Minua on hirvittänyt koko venematkan ajan ja nyt sitten Kilpi selvästi kaikki meren metkut tietäen hyvin yksityiskohtaisesti kuvaa ison veneen rantautumisen ja hätähousujen seisaalleen nousun. Oikeastaan tätä mielellään epäilisikin: merenrantaväestön luulisi tietävän, ettei veneessä nousta seisomaan ennekuin pohja on hiekassa tai kylki laiturissa. Mutta aina on ajattelemattomia. Sitten vielä sattuu paikalle Ananiaskin "manuaarinensa" - eikö tarkoittanut sotalaivaa, sana oli muistaakseni esillä jo Alastalon salissa. 

Asiallisesti lopulta keula laituriin kolahtaa ja Brynolf pääsee pestiköyttä siansorkkaan käärimään. Kuka muuten ei tiedä, mitä siansorkka tässä yhteydessä tarkoittaa? Ja kuka sen osaisi tehdä? Epäilen, ettei ainakaan tytär tietäisi, jos olisi vielä aktiivina mukana. - Solmusta on kysymys. Luistamattomasta, varsinkin jos vielä irtopää napataan kiinniolevaan melkein millaisella solmulla hyvänsä. Itse väitän aina saavani aikaan siansorkan, kun se tarvitaan, mutta myönnän, että ei ehkä vähän harjoittelematta synny niin nopeasti kuin se on venettä rantaan tosipaikassa kiinnitettäessä tehtävä. Itse asiassa siansorkan voi kiinnituspaalua varten tehdä etukäteen valmiiksi, sitten vain heittää paikalleen ja kiristää. Ehkä osaan tehdä puolen tusinaa solmua ja olen ehdoton merimiessolmuintoilija. Luulen, että vain prosentti väestöstä osaa tehdä tai paremminkin tulee tehneeksi merimiessolmun kengännauhoihinsa ja yleensä muuallekin. Ämmänsolmu on se, joka kaupan myyjiltäkin nykyään ilman muuta syntyy. Pahaa tekee, kun katsoo. Olen aina ollut sitä mieltä, että merimiessolmun tekeminen on sellainen kansalaistaito, ettei ilman sitä pitäisi koulusta päästötodistusta saada. 
 

2 Menohiljentymät 

Jännittävän rantautumisen jälkeen hyörinä hiljenee ja tiivis joukko hajautuu vaappumattomalla kamaralla. Kiireisemmät, etupäässä nuoret, porhaltavat loppukiriin. Vanhemmat tarvitsevat tukea paatista noustessaan ja laiturilta maalle kömpiessään. Ajatukset palaavat arkiaskareisiin muun muassa huoleen suutarin saamisesta taloon. 
[ Isäni ja kummisetäni opastuksella olen itsekin suutarintyötä tehnyt. Vielä 1950-luvulla rukkaset ilman muuta paikattiin moneen kertaan. Se työ tehdään nahasta leikatulla kapeallan nauhalla. Kengän ja saappaan pohjat naputellaan puunauloilla, joita varten naskalilla tehdään reikä. Tai sitten neulotaan pikilangalla reiän läpi vastakkain. Hiihtokenkä ilman muuta neulotaan upottaen ommel nahkaan tehdyn viillon alle suojaan kulumiselta. Pikilanka tehtiin itse. Lanka oli kyllä kerällä valmiina, mutta se piettiin itse. Päät ohennetaan (hyvin terävällä) suutarinveitsellä noin 15 senttimetrin matkalla, sitten jaetaan kahteen osaan, 'neulana' toimiva sianharjas halkaistaan (myös valmiiksi kaksihaaraisen teräsharjaksen olen lankaan punonut) toisesta päästä ja 'letitetään' pikilangan kanssa hyvin nätisti, ettei tule paksua ja lopuksi hiulataan saippualla luistavaksi. Pikilankaa kengän rantin läpi vetäessä kämmensyrjät ovat tiukoilla, sen muistan. Mahtaisikohan vielä nyt pikilanka syntyä? Silloin sen nopea tekeminen oli kunnia-asia. Nykyään mennään ja ostetaan jopa satasella, kahdella kumminkin, jalkineet vuodeksi. ]


Veikkaan, että Solenius ja Byman tekivät kenkäparia ehkä kolme päivää. Halvimmankin taksan mukaan siitä tule 25x40 eli noin 1000 mk. Kun viikkoja viipyi talossa, voidaan ilman yhteen pariin käytettävän ajan arvioitakin laskea, että talon pitäminen jalkineissa ei ollut mikään pikku juttu. Niin että suutarivuorosta oltiin valmiit kiistelemään kuten tässä kerrotaan. 

Kaikilla ei ollut suutari mielessä, vaan joillakin myös kärsivä lähimmäinen, kuten jo edellä kuvatulla Agatalla nämä kovan kohtalon kokeneet nuoret naiset Milja ja Silja. Äiti-Teresana Agata heitä pelkällä olollaan lohdutteli ja kutsui luokseenkin käymään. Agatan kaltaiset ammatinharjoittajat ovat ilmeisesti aina olleet käytännön koulimia terapeutteja. Sitä ovat käytännön syistä kaikki henkilökohtaisia palveluksia tuottavat ammatinharjoittajat. Nytkin vielä parturi, hieroja ja jalkahoitaja, ammattilaisten papin ja lääkärin ohella. Kun näistä palveluista maksamme, maksamme kahdesta asiasta: ruumiinhoidosta ja sielunhoidosta. Taksa on kalliimpi silloin, kun maksamme pelkästään sielunhoidosta. Parhaat palvelut saattavat sittenkin olla maksuttomia, kuten nyt Agata tässä. 
 

3 Elohauramat 

Jo kumahtelevat kellot. Rauha on tiellä. Ajatuksissa kuljetaan. Taas palataan Albertiin. Entistä väkevämmin. Tuli tässäkin kirjassa kohta, jota ei vetistelemättä voi ohittaa. Väinöstä puhutaan. Lapsen sairaudesta, kärsimyksistä ja kuolemasta. Sitä ei karskikaan mieli voi pehmenemättä ohittaa. Näillä kolmesta kirjasta viimeisen kirjansa viimeisillä sivuilla Kilpi kuvaa äärettömän kauniisti ihmisenä olemisen perimmäisiä tuntoja ihan niinkuin Aleksis Kivi Seitsemän veljeksensä lopussa, siinä missä Sydämeni laulu esitetään. 

Tässäkin esiin tuleva viattoman lapsen kärsimys on Dostojevskilla jumaluskon kompastuskivi. Voiko Jumala olla niin julma? En oikein tiedä, pystyikö Dostojevski tämä kysymyksen itselleen ratkaisemaan. Käsittääkseni Venäjän kahta suurta kirjailijaa Tolstoita ja Dostojevskia pidetään sekä uskonnollisina, uskovaisina kirjailijoina että Jumalasta erkaantuneina käsityksen esittäjästä riippuen. Viime aikoina olen filosofiaa opiskellessani tutustunut useampiinkin jumalan olemassa olon selityksiin ja käsitykseni ovat ?AJK? tiedostossa julistamastani materialismista huomattavasti laajentuneet. Hyvin suopeasti suhtaudun tyttären harrastuksiin tällä alalla. Niinkuin ruoho...
 

4 Varvassipsumat 

Tässä tullaan viimeiseen pusikkoon ennen kirkkoaukeaa. Siellä viimeistellään asut juhlakuntoon. Ne joita asut eivät huoleta, kuten pikku pojat, katselevat pusikkoa ongenvapamielessä. Mutta naiset 'kirvoittelevat hameita solmuistaan', sovittelevat silkit päähän ja harteille. Näytön paikka on ja itsetunnon ilmaisemisen. Ei voi mitään, kateus ja karsaus pesiytyvät katseisiin ja mieliin. Toisilla tuntuu aina olevan sellaista, mitä itselle haluaisi. Eräässä mielessä voidaan ehkä ajatella, että tämä kysymys siitä, mitä minulla on ja mitä minä haluan omistaa on suorastaan alkusysäys koko länsimaisen filosofian synnylle. Sitä nimittäin koskee Sokrateen dialogi rakkaudesta [Erokseen konkretisoituna]. Ydin on: Onko ihmisellä sitä mitä hän haluaa [saada]? - Ei. Haluaako iso mies olla iso tai vahva mies olla vahva? - Ei, sillä jos hän on sitä jo, häneltä ei sitä puutu jne... Näin viisauden tavoittelijakin joutuu tyytymään olemaan lopulta tyhmä.

Mutta varvassipsumilla ei näin syviä mietitä, vaan kepeyttä olemukseen tavoitellaan ja sitä varten on varusteet: pitsit ja peilit ja sitä varten hiukset viehkeiksi sipaistaan, viikset huomataan. Silkkejä levittelee silmissämme eräänlaisen pyhimyksen sädekehän saavuttanut Agatakin. Muistelee nuoruuttaan, miehensä menetystä ja kahta poikaansa, joista ei aikoihin elonmerkkiä ole saanut, lapsia kuitenkin ovat. Ei ollut Agatalle lapsenlasten näkemisen onnea suotu. Toisin on itselläni: viisi toinen toistaan ihanampaa ipanaa. Väkisin tulee heidän touhuihinsa osallistuessa omakin lapsuus mieleen. Tällainen eläkeläisen elämä tuntuu parhaalta elämänvaiheelta kaikenkaikkiaan. - Mitä muuten tässä merkitsee viimeisen kappaleen keskellä sana 'lukeva'? - Luulen että 'uskovainen' tai ainakin [raamattua] lukeva.
 

5 Kellohartamat 

Ja niin tullaan viimeisen kirjan viimeisen kertomuksen viimeiseen lukuun. Jaha, ja siellähän se on Pirkkokin. Toisessa lauseessa on Perävainio. Pekan [Pihlman] yhteyshän jo aikaisemmin tuli selväksi. Ja täältä siis on myös kotoisin Juha Hurmeen dramatisoinnin nimi 'vissi humaus ja hengen ylennys', joka ehdottomasti kannattaa mennä katsomaan Kilpi-päivillä [lauantaina klo 21, sunnuntaina klo 18 ja maanantaina klo 19]. Ehkä tapaamme siellä lauantaina tai sunnuntaina? Jos pystymme etukäteen päättämään, ilmoitamme muillekin - eikö niin? 

Kellomalmin kumuun kiteytyy kirjamme ja tekisi mieli sanoa koko ihmiselon kaikkeus. Valoko ikisempi kuin kummun pimento? Nuoruusko voittavampi vaipujen rauhaa? Ikisiä voittajia kumpikin niinkuin aallon harja ja aallon hauta, niinkuin kelloin läimä ja kaiun kato. - Onko aika ikuista? Onko se todellinen elementti vai vain ihmismielen työväline tapahtumien saattamiseksi koordinaatiston asteikolle? Juhannus kuitenkin saapuu juhannuksen takaa, vaikka hankien alta uutena aina. Siihen saakka ainakin kuljemme kohti valoisampia aikoja. 
 

Palautetta 

Vesa Nuolioja: Käsityötaito katoamassa?

Vesa:  Olipa Askolta mukava oivallus pistää väliin perimätietoa suutarin töistä. Harvallahan noista enää omakohtaista kokemusta on. Lienenkö vanhaksi tulossa, kun niin monissa asioissa haikailen menneitä. En koe minkäänlaisia "fiiliksiä" käydessäni näissä robinhoodeissa ja ikeoissa, joissa on suunnattomat määrät kansainvälisellä halpatyöllä tuotettua tavaraa ja suunnattomat määrät tumpeloita niitä hypistelemässä. Sen sijaan muistelen kaiholla lapsuuteni Rettisenmäkeä. Se oli kahden kilometrin päässä kotoani sijaitseva käsityöläisyhdyskunta. Siellä oli hyvin pienellä alueella ainakin: suutari, kraatari, puuseppä, metalliseppä, kellonkorjaaja, valokuvaaja, ompelija, polkupyöränkorjaaja, kirvesmies, sekatavarakauppias...Kuinka elävästi muistankaan esimerkiksi kraatarimestarin pienen työhuoneen, sen liukkaaksi kuluneen suuren puupöydän, jopa huoneen tuoksun. Niin, ja itse kraatarimestarin arvokkuuden hänen ottaessaan minusta mittoja. Jaa'a, sanotaan elintason nousseen, mutta ei minulle ole mittatilauspukuja tuon ajan jälkeen tehty. Siitä on aikaa pitkästi yli 40 vuotta. 

Mon, 2 Apr 2001 07:59:47 +0300 (EET DST)
vesanuo@kymp.net
 

Pirkko Perävainio: Takapelto

Pirkko: 

Pitäähän näin mairittelevan juttuun tarttua. Perävainio-nimen olen saanut huomenlahjaksi mieheltäni. Se on laitilalainen nimi. Tarkoittanee kai viimeksi raivattua peltotilkkua. Oma nimeni Huitila on taivassalolainen. Se on otettu talon mukaan sukunimeksi. Varhempi muoto oli Huitlax, kuten esimerkiksi Lokalahti Lokalax.

Mon, 2 Apr 2001 23:35:38 +0300 (EET DST)
pirkko.peravainio@pp.inet.fi
 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle tähän

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän

..ja sähköpostiosoitteesi tähän

Tämän palauteviestin saa Asko Korpela



Asko Korpela 20010403 (20010401) o o AJK kotisivu o Kirkolle