7 Merimatkaa kaksi etappia
1 Merellisen sanaähkyn päästöMielistyinkö ensimmäisiin 'runomuotoisiin', varsinkin kesän ylistykseen ja ihmettelin kustantajan nuivaa suhtautumista Kilven säkeisiin. Nyt olen kääntänyt kelkkani ja alan ymmärtää kustantajaa. Heh, heh, asuuhan itsessänikin pieni kustantaja ja 'runoteosten' eli vain suppealle lukijapiirille tarkoitettujen kirjojen julkaiseminen on kallis harrastus. Sen olen itsekin kokenut. Miksi mahtavat runoteokset mennä kaupaksi vain suppealle lukijakunnalle? Siksi, että niiden sanomaa on vaikea ymmärtää. Näin on minulle käynyt näiden Kilven säkeiden kanssa. Kalevalaako tavoittelevat? Kalevalan runomitta on sitä mitä se on, äärimmäisen tiukkaa muotoa, niin ja niin monitavuista, sen vuoksi että sanoma tällaiseen muotoon laitettuna pysyy paremmin mielessä. Rytmi auttaa muistamaan. Tämän muistamiskeinon tarkoitus on hyvin ymmärrettävä, kun ei kirjoitustaitoa ollut. Mutta Kilpi ei lainkaan tästä syystä säkeitään sepitä, eikä laita niitä tiukkaan muottiin. Alkaa tuntua, että paremminkin ovat tähteeksi jääneitä sanoja odottamassa käyttöä ja järjellä ymmärrettävää muotoa. Sisäinen ähky on tyrkännyt ne ulos sivuiksi, mieli puhdistunut. - Vesa kertoo kustantajan vaatineen niiden poistamista. Yhä paremmin ymmärrän kustantajaa.2 Väekäs haaksi vääjillä oman kädenHeti perään tuleekin sitten proosaa ihan parhaasta päästä. Eipä tarvitse ajatusta uumoilla, vaan se täräytetään silkoisenaan esiin ja koristellaan minä herkullisimmin sanakääntein. Koko ikäni olen sanastoja kirjoitellut ja opetellut. Koulussa ja kauppakorkeakoulussa kirjoitin aina kieliläksyn sanaston suomeksi ja pidin itselleni sanakokeen. Niin kauan kuin tuli virhe, sana siirtyi seuraavaan kokeeseen. Yhteen aikaan olin sitä mieltä että aivossani kasvaa (melko monikielinen) sanapuu. Kotini on täynnä käsissä mustiksi tuhriintuneita sanakirjoja, niitä on todella kymmeniä, pitäisi tehdä niistä erikseen luettelo. Joskus joudun uutta sanaa katsomaan kymmeniä kertoja sanakirjasta. Näin tapahtuu, kunnes sana loksahtaa paikalleen sanapuussa ennestään olevien joukkoon eli löytyy jokin (looginen) yhteys puussa jo oleviin sanoihin. Silloin sana jää mieleen eikä tarvitse pelätä, että se häviäisi.Näitä Kilven kirjoja olen lukenut vähän samaan tapaan kuin vieraskielisiä, ei vain ole käytettävissä sanakirjaa. Siispä olen koonnut sitä itse. Merkitykset vain jäävät epäselviksi ja arvailun varaan. Monia uskon arvanneenikin. Nyt tätä lukiessa on valjennut yksi pienimmistä, ellei pienin sana: upi. Olen sitä koko lukupiirin ajan pähkäillyt. Sanastosta näkyy, mihin olen päätynyt. Jotakin sellaista sen täytyy olla. Mutta kuten kaikki olemme todenneet, Kilven kieli on pullollaan omaperäisiä sanoja ja sanontoja. Laitan niitä taas tähän esille provosoidakseni muita pähkäilemään kanssani ja poimittavaksi evästyksenä kesällä luvassa olevaan esitykseen Kilven kielestä. (sivuviittaukset tarkoittavat Otavan Kirkolle painosta 1989, ISBN 951-1-09945-0)
3 Veljekset huolehtivat toisistaanTämä tarina kuuluu Juha Hurmeen dramatisointeihin Näkäteatterille. Tätä katsoessa Kalle Holmberg hakkasi käsiä ihastuksesta polviinsa. Jos vain on kesällä Kustavissa ohjelmassa, tulee ilman muuta katsottavaksi. Ja jos Sallan ideoiman 'nyyttisymposium'- iltana on Nälkäteatterin esitys, symposium alkaa vasta teatterin jälkeen... mutta jatkuu myöhäiseen yöhön niinkuin viime kesänäkin.Tämä on niitä harvoja lukuja, joille Kilpi on itsekin otsikon antanut. Ehkä on tavallista enemmän tositarina ja sen vuoksi on otsikko itsestään tarjoutunut. Veljekset, tai oikeammin 'muinaiset' - kuten Kilpi sanoo - velipuolet Munakarin Jojakim ja Toistalon Tapani ovat todella jämerästi [Juha Hurmeella vissi osuutensa asiassa] piirrettyjä henkilöhahmoja. Tapani eleli ehdottoman välttämättömänä yleismies Jantusena sukulaistalossa ja Jojakim kissansa ja kutunsa kanssa Munakarin mullattomalla saarella. Kerran vuodessa tapasivat, juuri tällä juhannuskirkkomatkalla. Tapani kyllä oli sijaintipaikkansa ansiosta yhteydessä muihinkin ihmisiin, mutta Jojakim eleli yksikseen saarellaan. Tapanin toimet tuli jo luonnehdituksikin, ne on seikkaperäisesti selvitetty sivulla 302, mutta Jojakimilla on merkillinen harrastus: sorvaa itselleen pyssyn piippua. Eikä sitten millään meinaa onnistua! Enkä kyllä ihmettele. Sen sijaan ihmettelen koko harrastusta. Ymmärrän, että omatekoiseen piippuun periaatteessa turvaudutaan samasta syystä kuin muuhunkin omatekoiseen, ostotavara on kallista. Mutta eivätkö poraamiseen tarvittavat välineet ole paljon kalliimmat kuin valmis pyssyn piippu? Tai ainakin kalliimmat kuin valmiin pyssynpiipun ja [tähän mennessä kolmen] umpiputken hinnan erotus? Tietysti välineillä on myyntiarvonsa poraamisen jälkeenkin, varmaan suurikin, sillä luulisi tällaisen investoinnin tuottavan kymmeniä piippuja. Vai kuluuko terä piankin, maksaako paljonkin? - Mieltä kiehtova askare on joka tapauksessa kysymyksessä. 'Vähä päivässä, paljon viikossa' vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa paljon kuukaudessa, kun kuukausiakin koko piippuun tarvitaan puolen tusinaa. Ja monen kuun uurastuksen jälkeen pora tulee kyljestä ulos ja piipusta tulee susi. Voi että! Tapani tuntee painavaa vastuuta nuoremmasta veljestään, mutta
ei millään voi Toistalosta irroittautua veljensä seuraksi
luodolle. Niinpä siis jää vuoden huolenpidoksi evästys:
"Ensi kevääksi sinulla on siis pyssy valmiina, niinkuin luulet,
jos elonpäiviä annetaan" Ja: "Pidä nyt kuitenkin vaaria,
että kissan kepussa on ruokaa aina ja kutu tulee lypsetyksi joka päivä."
Niine hyvineen Jojakim jää taas saarelleen. Voisi kenenkään
huomaamatta vaikka kuolla ja vuosikaudenkin joutua odottelemaan löytäjäänsä.
4 Sanan viljaa väekkään haaksen piitallaTässä luvussa juttu kiertää veneessä. Kuulumiset vaihdetaan ja ajatukset avataan. Käydään läpi ainakin tusinan matkalaisen puhetta ja ajatuksia, samoja ja erilaisia kuin mitä jo maamatkan aikana selviteltiin. Nyt vain on kyynärpäätuntuma tiukka ja intimiteetti uhattuna. Lahdenperän Alma murehtii ystävänsä Siljan tilannetta. Tulee vielä sanoneeksi varomattoman sanakin: "Ei Vernerkään näy olevan paatissa, ja Pukkilan väki kuuluukin kaikki tänä pyhänä menneen vieraisille Isonpitäjän Urkolaan!" Sanoo ja saa lopullisen selon Siljan tilanteesta: "Kyllä raukka sittenkin on joku kerta ollut varomaton ja katuu nyt, kun se on myöhäistä!" Ei kuitenkaan vahingoniloisena, vaan ystävänsä tilaa murehtivana, vaikka alunperin tieten tahtoen selvän saadakseen sanansa sovittikin. "Se sentään oli onni, että Silja näkyi kestävän, eikä pirahtanut itkuihin, koko paattiväen nähden, ..." Me tiedämme jo maamatkalta Siljan nyt näkevän asian toisen puolen, äitiyden onnen ja sen vuoksi kestävän kaiken muun.Muiden puheet ovat paljon leppoisampia ja heijastelevat hyvin värikkäästi
koko yhteisön elämää: merenkulkua, maanviljelyä,
kotiaskareita, menneitä tapahtumia, ihmisten keskinäisiä
suhteita, ... Herkullisia luonnettyyppejä tulee aina vain esille:
pastoria, suutaria, komersroottia, uskonopin taitajaa, kielitietäjää,
töissään kuhnustelevaa... "Tarinaa riitti, kun tietoa pohdittiin
ja pilaa pakistiin, pieni pistos oli suolaa ja hyvä hyräys höystettä,
muinaisissa kehrättiin, ..."
5 Kun Alakulon Jooseppi Sandransa menettiJa sitten oli vielä Vierniemen Jooseppi, joka istui Ison-Vileenin ja yhtä isoluisen Markomäen Jaakon välissä rutistuksissa ja hartiat koottuina kyykkyyn, ikäänkuin anoisi hän ympäriltään anteeksi sitäkin, että tarvitsi tilanalansa hänkin, vaikka muut olivatkin tukevia ja hän vain tämmöinen häviävän palanen ja hiirenherneen lituska pavunpalkojen rinnalla, ja joka riiputti päätä ja piti sitä kallellansa..."Eihän Joosepilla suinkaan mitään sellaisia omantunnon vaivoja ollut kannettavanaan, joiden tähden hänen olisi tarvinnut välttää näkymistä ihmisten joukossa... Mutta: jo lapsena oli hänellä se häpeä, että isä oli juoppo ja joi aluksensa, hävitti laivan hinnan ulkomaan satamissa ja hävisi itse sieltä maailmalle, jätti samaan hunninkoon aluksensa kuin perheensäkin. "Siitä jäi Joosepin mieleen mato". Pitää sitten mennä isäänsä Amerikasta hakemaan, mutta sattuu kohtaamaan Sandran, samanmielisen ja tutunoloisen. Mennään naimisiin, mutta Jooseppi kuitenkin lähtee isänsä perään, kun on asia niin järjestetty. Viipyy matkalla vuosia viisi, palaa, mutta on muuttunut, niin on Sandrakin yksinäisyydessä. Aivan karmea kohtalon isku: on sattunut Sandrallekin vahinko, purjehtii äitinsä vihkileninkiin käärittynä keväällä pyykkirantaan. Siinä selitys Sandran muuttumiseen, eikä jää pelkäksi selitykseksi. Sandra puoliksi halvaantuu. Kolmekymmentä vuotta Jooseppi hoitaa Sandraansa, hoitaa huushollin ja käy ansiotyössä. Ei ilo asu tämän pariskunnan kodissa, vaan lohdutonta on vaellus niin kauan kuin sitä kestää. Ahdistava on Joosepin tarina. Pitäisikö oikein koota erillinen
luettelo näiden teosten synkistä tarinoistakin? Kyllä kai
sitten vastapainoksi myös iloisista? Melkein tuntuu, että blues
jää sittenkin voitolle. Valoisaa puolta tulee äkkiä
mieleen kuitenkin Albatross, Janne ja Siviä, Härkäniemen
pohjaton optimismi ja Alastalon menestys kaikissa toimissaan. Kuka muistaa
muuta? Kuka tekisi tällaiset luettelot?
|
||||||
Palautetta |
||||||
Leo Salo: Taksimies
Vesa Nuolioja: Ei suorastaan vaatinut
Pekka Pihlanto: Kilven ja Vilho Suomen ystävyys
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20010320 (20010315) o 
o AJK kotisivu o Kirkolle