Perttusen tarina
Hei kalevalaisesta runoudesta kiinnostuneet!Lupasin Pirjopäiville kertoa ryhmällenne jotakin omista henkilökohtaisista kokemuksistani Kalevalan vaikutuspiirissä ja syntysijoilla. Olen tyttönimeltäni Perttunen.Isoisäni Mikael Perttunen oli syntynyt Latvajärven kylässä Vienan Karjalassa. Hän oli nuorena, alle 20-vuotiaana miehenä lähtenyt 1900-luvun alussa köyhästä kotikylästään etsimään elantoaan Etelä-Suomesta. Suomihan oli silloin osa Venäjän valtakuntaa, joten rajamuodollisuuksista ei ollut huolta. Mikael Perttunen oli kauppias, aluksi ainakin hevosella liikkuva kulkukauppias, jonka nuoruuden vaiheet eivät valitettavasti ole kovin yksityiskohtaisesti tiedossani. Luulen että osasyynä tähän on, ettei hurjan isoisän seikkailuvaiheesta kovin laajalti aikanaan kerrottu suvun nuorimmille. Nyt niitä vaiheita tuntevia ei enää juurikaan ole olemassa. Joka tapauksessa erinäisten vaiheiden jälkeen, välillä Venäjän armeijassa palvellen, isoisäni asettui Varsinais-Suomeen Kiskoon ja perusti perheen, johon syntyi useita lapsia, joista kuusi kasvoi aikuisiksi ja joista yksi, Mitrei Perttunen, oli isäni. Isäni, kuten kolme muuta perheen vanhimmista lapsista kastettiin ja nimettiin ortodoksisin nimin. Rippikouluiässä isäni ja muut sisarukset vaihtoi "Venäjän uskonnon" ev.luterilaisuuteen, joten se osa isoisän taustasta katkesi siihen. Kalevalaan tämä kaikki liittyy siten, että jo lapsena tiesin, että pappa osaa kaikenlaisia jännittäviä loruja ja loitsuja, joihin liittyi jotakin salaperäistä. Lapsuudessani, 1950- ja 1960-luvulla ei maalaiskylän "kulttuuri-ilmasto" kuitenkaan arvostanut moisia taitoja kovinkaan korkealle, pikemminkin se oli jotenkin salattavaa, melkein noloa. Varsinaisissa Helsingin kulttuuripiireissä ko. loruille kuitenkin annettiin arvoa siinä määrin, että joskus 60-luvulla joku kulturelli kävi haastattelemassa ja nauhoittamassa papan juttuja parin päivän ajan. "Souvanpa Solonitskiin, matkoampa Manasteriin... " Jotain tällaisia on mieleeni jäänyt. Mikael Perttusen isoisän isä oli Arhippa Perttunen. Sokea Miihkaili Perttunen taas oli isoisäni isoisän veli. Miihkailista isoisäni joskus kertoi, että kun muu perhe lähti heinäniitylle, Miihkaili jätettiin pienimpien lasten kanssa kotimieheksi. Sokean Miihkailin lastenhoito oli kuulemma sellaista, että "piätä se ropsutti ja laulaa se luritti". Isoisäni kuoli kun olin vähän toisella kymmenellä, joten valitettavan vähän ehdin ja ymmärsin urkkia häneltä tietoa. Sen kuitenkin tiesin jo lapsena, että rajan takana Vienan Karjalassa on sukulaisia, joilta hyvin harvakseltaan tuli kirjeitä (jotka oli avattu ja tutkittu jo matkalla). Yhteydet rautaesiripun taa olivat heikot. Isoisän sisaruksia ja sisarusten lapsia kuitenkin eli Latvajärvellä 1960-luvulle asti. Tuolloin tuo aivan Suomen rajan lähellä oleva kylä julistettiin Neuvostoliiton keskushallinnon viranomaisten toimesta "näköalattomaksi" eli kehityskelvottomaksi ja tyhjennettiin sekä asukkaista että rakennuksista. Sukulaiseni kuten muutkin kylän asukkaat siirrettiin 40 kilometriä kauemmaksi rajasta Vuokkiniemeen. Matka isoisän syntymäsijoille Vuokkiniemeen ja Latvajärvelle. Neuvostoliiton hajottua ja rajan muututtua entistä avoimemmaksi tein sitten kesällä 1995 mieheni ja setäni eli Mikael Perttusen nuorimman lapsen kanssa ikimuistoisen matkan isoisän syntymäsijoille Vuokkiniemeen ja Latvajärvelle. Vuokkiniemellä eli silloin vielä useita pikkuserkkujani ja pikkuserkkujen lapsia. Heidän avullaan (puhuvat suomea / karjalaa) pääsimme tosiaan Latvajärvellekin, joka sijaitsee rajavyöhykkeellä. Matkustimme omalla autolla Kuhmosta Kostamukseen ja sieltä Vuokkiniemelle, jossa sukulaiset vieraanvaraisina odottivat. Vuokkiniemi on säilynyt vienankarjalaisena viehättävänä kylänä, jossa tosin asui enää pääosin vanhuksia. Vuokkiniemen tiet oli nimetty ja "keskuskatu" oli nimeltään Arhippa Perttusen tie, mikä kyllä sykähdytti kummasti. Kylässä on myös Miihkaili Perttusen patsas. Vuokkiniemeltä jatkoimme matkaa Latvajärvelle, siis uudelleen kohti länttä ja Suomen rajaa. Sinne pääseminen olikin jo konstikkaampaa. Ensinnäkin tie oli niin kehno, että 40 kilometrin matkaan kului 3 tuntia aikaa. Ja rajavartioasemalla paperit ja luvat (jotka sukulaiseni olivat hankkineet) tutkittiin kuin ennen vanhaan. Mutta tarkan syynin jälkeen piikkilankaportti avattiin ja suljettiin takanamme ja niin olimme kahden aidan välissä todella turvassa kummaltakin puolelta. Mutta tulimme perille Latvajärven kylään, jossa uusien poliittisten tuulien myötä oli kaksi "fermeriä" aloittamassa uudelleen kylän asuttamista ja peltojen viljelyä ja karjan hoitoa. Toinen perhekunta muodostui pikkuserkkuni pojasta (n. 50 v. silloin) ja tyttärestä ja tämän miehestä ja tyttärestä. He asuivat pienessä tupasessa, jonka viereen oli nousemassa uuden hirsitalon kehikko. Latvajärven kylän maisemat ovat huikean kauniit. Järveä ympäröivät koskemattomat metsät, lähes metsittyneet pellot ja vaarat. Mantsovaaran huipulla näytti kasvavan suuri puu. Lähempää katsottuna se osoittautui valtavaksi moneen kertaan vesoittuneeksi pihlajapuuksi. Sen tarina oli seuraavanlainen: Kun isoisäni vuosisadan alussa lähti onneaan etsimään, hän oli ennen lähtöään istuttanut vanhan, palaneen kotitalonsa raunioiden keskelle pihlajantaimen ja nimennyt sen muistopuukseen. Siitä oli 90 vuoden kuluessa kasvanut kokonainen pihlajaperhe. Ja aivan oikein: ruohojen seasta oli vielä löydettävissä vanhan kivijalan jäännökset. Vaikuttavin kokemus oli käynti Latvajärven kalmossaarella eli hautausmaalla. Kalmossaareen mentiin tietysti veneellä. Saari erottui muista pikku saarista ja järven rannoista hurjan pitkien ikikuusien johdosta, Itse saari oli maastoltaan puolukkavarpujen peittämää kumpareikkoa, jossa siellä täällä saattoi erottaa maahan painuneen ja lahonneen puisen hautarakennelman jäännökset. Saarella oli vain kaksi kivestä ja raudasta valmistettua hautamuistomerkkiä, nimittäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Arhippa ja Miihkaili Perttusen haudoille 1900-luvun alkuvuosikymmeninä pystyttämät. Latvajärvestä tuli kalaa niin, että matkaseurueen miesväkeä huimasi. Valtavia ahvenia, jotka sukulaiseni savustivat suussasulaviksi. Luonto oli muutenkin käsin kosketeltavan lähellä. Jopa niin lähellä, että toisena siellä viettämistämme öistä karhu vei toisen perheen kallisarvoisista vasikoista. Murhe oli suuri ja todellinen. Yritimme sitä hiukan lieventää, mutta edes Suomen markoilla ei todellista menetystä voinut täysin korvata. Latvajärven kylän halki kulkee tie, joka tunnetaan hyvin Suomen historiassa, nimittäin Raatteen tie. Kuljimme sitä niin pitkälle, että tuli Suomen rajavyöhykkeen piikkilanka-aita vastaan. Tien pehmeässä savessa näkyivät tuoreet karhunjäljet...
Hyvät Kalevalan lukijat. Tässäpä tämä kertomus. Kerron mielelläni lisää, jos on jotain kysyttävää. Vuokkiniemeen ja Latvajärvellekin järjestetään nykyään ohjattuja turistimatkoja. Kuhmossa on Markku Nieminen -niminen henkilö, joka sydämen asianaan hoitelee vienankarjalaisen kulttuurin asiaa ja myös käytännön yhteyksiä.
Yst. terveisin Paula Olenius os. Perttunen
|
Palautetta |
Lähetä palautetta! |
Asko Korpela 20020227 (20020227)
o 
o AJK kotisivu