Pihlanto Pirjopäivi
08 Tragediaa ja operettia

• Kullervo alla varjon vanhempien
• Ilmarisen surutyö ja uusi kosiomatka Pohjolaan
• Väinämöinen ehdottaa sammon ryöstöä.
• Vaka vanha Väinämöinen...laski laulellen vesiä
• Palautetta
• Lähetä palautetta!

Kullervo alla varjon vanhempien

Ei saanut Kullervo älyämähän, miehen mieltä ottamahan, kun oli kaltoin kasvateltu, tuhmin lasna tuuiteltu. Poika työlle työnteleiksi. Kalervon oli pakko todeta :"Ei sinusta soutajaksi! Souit poikki puiset hangat... Mene nuotan tarvontahan.. ..Ei sinusta tarpojaksi..Lähe viemähän vetoja, maarahoja maksamahan." Paluumatkalla Kullervo yritti houkutella vastaan tulevia neitoja rekehensä noilla Väinölän kankahilla ja meren selällä, ulapalla aukealla, mutta sai kovn tylyjä vastauksia "Surma sulle korjahasi.." ja "Tuoni sulle korjahasi, Manalainen matkoihisi."

Lapin laajoilla rajoilla tuli vastaan neiti, joka lupasi sylkeä rekeen, mutta Kullervo koppoi neien korjahansa ja taivutteli tämän suosiolliseksi rahaisella arkullaan, kultasuisilla sukkasilla ja hopeapäisillä vöillä. Seuraavana aamuna neito alkoi kysellä Kullervon sukua ja Kullervo vastasi olevansa Kalervon poika. Neito kertoi olevansa Kalervon metsään eksynyt tytär, joka nyt toivoi, että olisi kuollut metsään, ettei olisi joutunut Kullervon viettelemäksi. Siinä samassa hän repsahti reéstä, siitä juoksihe jokehen,.. löyti turvan Tuonelassa, armon aaltojen seassa.

Kun Kullervo palasi kotiin, emo ennätti kysyä" Mi sinulla poikaseni..on kuin Tuonelta tulisit" ja Kullervo kertoi, mitä oli tapahtunut. Kullervo epätoivoissaan ihmettelee," kunne surmani sukean, kunne, kurja kuoletaime.." Emo suhtautuu asiaan rauhallisemmin ja ehdottaa, että Kullervo piiloutuisi, kunnes aika armon tuopi, vuoet huolen huojentavi. Kullervo ei noin rauhalliseen ratkaisuun tyydy, vaan päättää lähteä kostamaan, kun "viel´on Unto oikeana, mies katala kaatamatta."

Kullervo on sitä mieltä, että somap on sotahan kuolla, kaunis miekan kalskehesen. Sorea sotainen tauti: äkin poika pois tulevi, potematta pois menevi, laihtumatta lankeavi. Vielä emo yrittää taivutella Kullervoa vetoamalla siihen, että hänellä on velvollisuuksia omaisiaan kohtaan, mutta tämä näkemys ei saavuta vastakaikua. Päinvastoin Kullervo kyselee, itkisivätkö nämä, jos kuulisivat hänen kuolleen ja äitiä lukuunottamatta kukaan perheenjäsenistä ei osoita kaipaavansa häntä vähääkään.

Sotaretkelle tulee viestejä perheenjäsenten kuolemasta, mutta ei edes uutinen äidin kuolemasta saa häntä muuttamaan matkan suuntaa. "En vielä kotihin joua: viel´on Unto kostamatta". Pyydettyään Ukko ylijumalalta miekkaa Kullervo sai miekan mieleheisen, kalvan kaikkien parahan, jolla kaatoi kaiken kansan, joukon Untamon hävitti.

Palattuaan kotiin Kullervo huomaa kotisijat autioiksi ja loihe siitä itkemähän. Emo hauasta havasi, alta mullan muistuttavi, että jäihän Musti koira Kullervolle erätoveriksi. Kullervo ottaa koiran seurakseen, vaeltaa sinne, kuss´oli piian pillannunna, turmellut emonsa tuoman ja alkaa kysellä miekaltaan, tokko tuon tekisi mieli syöä syyllistä lihoa, viallista verta juoa. Miekka vastaa:" Miks en söisi syyllistä lihoa..syön lihoa syyttömänki, juon verta viattomanki." Niinpä Kullervo syöksyy miekkaansa.

Kullervon tarinassa on kaikki antiikin mytologioista ja antiikin kreikkalaisista tragedioista tutut teemat äidin ehdottomasta rakkaudesta, sukurutsaisesta suhteesta, sammumattomasta kostonhimosta aina päähenkilön traagiseen itsemurhaan. Runonlaulaja ei ilmeisesti henno jättää kuulijoita tarinan lopun lohduttomuuteen, vaan latistaa jylhän kertomuksen kasvatusohjeeksi tuomalla paikalle Väinämöisen varottelemaan liiallisesta ankaruudesta ja rakkaudettomuudesta lapsen kasvatuksessa "..vierahan väsyttelijän! Lapsi kaltoin kasvattama... ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan, vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi." Mikä on kyllä laittamattomasti sanottu!

Ilmarisen surutyö ja uusi kosiomatka Pohjolaan

Vanhan testamentin kultainen vasikka tulee mieleen, kun lukee seppo Ilmarisen surutyöstä. Hän murehtii "Ei ole iltoja ikävä, ei apea aamujani, mure muita aikojani:ihanaistani ikävä, apeainen armastani, mure mustakulmaistani" ja alkaa takoa itselleen kullaista kuvaista, hopeísta morsianta. Tarvitaan pari harjoittelukertaa, jotka tuottavat vuohen ja varsan, mutta jo kolmannella kerralla neiti ahjosta ajaikse, kultaletti lietsehestä. Lopultakaan kultaneito ei vastaa odotuksia: " Ei tämä hyvä minulle" ja Ilmarinen vie kultaneidon Väinämöiselle. Väinämöinen on vähintäänkin ällikällä lyöty ja antaa moosesmaisen ohjeen, ettei kansa kasvavainen kumartaisi kullalle tai horjuisi hopealle. "Kylmän kulta kuumottavi, vilun huohtavi hopea."

Ilmarinen lähtee Pohjolaan kosimaan toista Pohjolan tytärtä. Kuultuaan, että tytär on kuollut, kieltäytyy Louhi antamasta toista tytärtä Ilmarisen vaimoksi. Ilmarinen yrittää itse kosia neitoa, mutta saatuaan tältä kolean kiellon turvautuu morsiamen ryöstöön ja lähtee tuiskuna tuvasta, työnnälti tytön rekehen, lähti kohta kulkemahan.

Matkan aikana tyttö uhkailee potkivansa reen repaleiksi, muuttuvansa meren kalaksi, kärpäksi kiven kolohon, kiuruksi taaksi pilven piilemähän ja alkaa lopulta valitella kohtaloaan niin sitkeästi, että Ilmarinen tympääntyy, puree huulta, vääntää päätä. Kun vielä majapaikassa vieras mies saa neidon kiinnostumaan, on Ilmarisen mitta täysi ja hän päättää hankkiutua neidosta eroon.

Hetken hän jopa miettii käyttävänsä miekkaa, mutta miekka epää apunsa:"Ei liene minua luotu naisia menettämähän, kataloita kaatamahan." Niinpä seppo Ilmarinen jopa loihe laulamahan, tuo tekojen ja ahjon mies! Lauloi naisen lokiksi veen karille kaikkumahan.

Matka jatkuu kotiin päin ja matkalla tulee Väinämöinen vastaan, kyselee kuulumisia ja syytä Ilmarisen pahaan mieleen. Seppo Ilmarinen vastaa "Mi on Pohjolan eleä! Siell on sampo jauhamassa... Jotta sanon kuin sanonkin, vielä kerran kertaelen: mi on Pohjolan eleä, kun on sampo Pohjolassa.." Väinämöisen uteluun morsiamesta seppo Ilmarinen kertoo laulaneensa naisen meren luo´olle lokiksi. Nyt se lokkina lojuvi, kajavana kaakahtavi, kiljuvi vesikivillä, kariloilla kaljahuvi."

Väinämöinen ehdottaa sammon ryöstöä.

Nyt vaikuttaa siltä, että Väinämöinen on menettänyt harkintakykynsä. Ehkä hän yrittää piristää seppo Ilmarista, mutta joka tapauksessa hän innostuneena ehdottaa:"Laatikaamme laiva suuri, johon sampo saatetahan.." mutta myöntyy sepon ehdotukseen maisin matkaamiseen, vaikka se hänestä onkin ratustelemista. Lisäksi tarvitaan kunnon miekat, joita nyt seppo Ilmarinen alkaa takoa. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät hakemaan hevosia ja kuulevat rannalta itkua. Pursi siellä itkeskelee "Vesille venosen mieli". Venematkalle sittenkin! Väinämöinen laulaa teljot täytehen väkeä,jopa sulhoja sukapäitä(harjastukkaisia?), piipioja( kovakouraisia, voimakaskätisiä) mutta pursi ei lähde liikkeelle, ennen kuin seppo Ilmarinen itse istui soutamahan.: "jopa juoksi puinen pursi, pursi juoksi, matka joutui. Loitos kuului airon loiske, kaus hankojen hamina." Väinämöinen pitää perää. Rannalta Lemminkäinen näkee purren ja kun tuntee peränpitäjän Väinämöiseksi, kyselee purren matkan suuntaa. Kuultuaan että Väinämöinen joukkoine en on matkalla sampoa hakemaan Lemminkäinen pyytää päästä mukaan. Lemminkäinen otetaan joukkueseen ja hän tulla tuhuttelevi (tulee kiireisesti) mukanaan varalaita. Hänen selityksestään: "Ei vara venettä kaa´a," on tullut kieleemme vakiosanonta.

Vaka vanha Väinämöinen...laski laulellen vesiä

Väinämöinen tuntuu nauttivan venematkasta täysin siemauksin. Neiet niemien nenissä kuulevat hänen iloista lauluaan ja ihmettelevät mi lienee ilo merellä, mikä laulu lainehilla. Lemminkäinenkin muistaa muutaman sanansa ja loitsii veden haltijoita, Kosken tyttöä, akkaa aaltojen alaista, Kivi-Kimmoa, Kammon poikaa, veen isäntää vuon aliota, impeä virran-vierellistä, Melatarta ja lopuksi Ukko taivahan jumalaa suosiollisiksi venematkalle. Kun vene pääseen väljille vesille, pursi yhtäkkiä puuttuvi juoksemasta, venonen pakenemasta. Lemminkäinen tutkii, mihin pursi on juuttunut ja huomaa, että vene on hauin hartioilla.

Väinämöinen kehottaa Lemminkäistä katkaisemaan kalan kahtia, mutta Lemminkäinen itse vierähtää veteen. Ilmarinen nostaa tukasta Lemminkäisen veneeseen ja marmattaa "Kaikki on mieheksi kyhätty, pantu parran kantajaksi, lisäksi satalu ´ulle, tuhannelle täytteheksi". Lienee yhtä vähättelevä toteamus kuin että jotakin mahtuu tusinaan sata! Pitkillä purjehdusmatkoilla käykin usein näin: seura alkaa käydä hermoille.

Ilmarinen yrittää nyt itse, mutta ei onnistu sen paremmin ja antaa aiheen Väinämöiselle tokaista "Ei ole teissä puolta miestä, ei urosta kolmannesta! Kun konsa tulevi tarve, miehen mieltä vaaitahan, silloin mieli melkeässä, kaikki toimi toisialla." (sanakirjan mukaan: ajatukset ovat kaukana siitä, missä niiden pitäisi olla!)

Väinämöinen itse työntää miekkansa vetehen, saa hauen kahtia ja nostaa pääpuoleen veneeseen, joka nyt lähteekin keveästi liikkeelle. Väinämöinen tarjoaa hauen paloittelua vanhimmalle sulholoista, on siis kysymys kunniatehtävästä. Matkaseurue on sitä mieltä, että tämä kunnia kuuluu Väinämöiselle " saajanpa käet sulimmat, sormet pyytäjän pyhimmät".

Väinämöinen ihmettelee, mitä hauen leveästä leukaluusta tulisi ja Ilmarisen käsitykseen, ettei kalan ruotasta tule kalua edes taitavan takojan kädessä, Väinämöinen arvelee, että tässä olisi tarveaineet kalanluiseen kanteloiseen.

Kun ei toista tullutkana, ei ollut osoajata, soiton luisen laatijata, vaka vanha Väinämöinen itse loihe laatijaksi. Sitten aloitetaan muusikon haku soittamaan tuota ruotaista romua, kalanluista kanteletta: soitti nuoret, soitti vanhat, soitti lieto Lemminkäinen, soitti pojat Pohjolassa, soitti pojat jotta piiat, soitti naiset miehekkähät sekä miehet naisekkahat, itsekin emäntä soitti, jouhet parkuivat pahasti, ääni kaikkui karkeasti, soitto julmasti sorisi.

Vanha tuttavamme ukko vanha uunin päällä ryhtyy musiikkikriitikoksi ja kehottaa "Heretkätte, heittäkätte, luokatte, lopettakatte. Puhki korvani puhuvi, läpi pääni läylentävi (rasittaa, vaivata), kaikki käypi karvoilleni, viepi viikoksi uneni" ja ehdottaa lopuksi, että kantele on joko viskattava veteen tai vietävä tekijän käsille, sormille sovittelijan. Näin tehdään.

Kantelekin on sitä mieltä, ettei vielä joua alle aaltojen vaan haluaa ensin soittaa soittajalla, vankua vaivan nähnehellä. Niin viedään kantele miehen laatijan kätehen, pyytänehen polvuksille, toisin sanoen Väinämöiselle. Huomiota kiinnittää tässä kanteleen oma sanavalinta: "vangun vaivan nähnehellä." Tuo verbi kuvaa mielestäni erinomaisesti kanteleen hentoa ja sitkeätä ääntä.

Palautetta 

Lähetä palautetta!