Pihlanto Pirjopäivi
02 Louhi, Sampo, Saarelaiset

• Louhi tilaa Sammon
• Väinämöinen haavoittuu kosintakokeessa
• Väinämöisen haava parannetaan, Väinämöinen kiittää Luojaa
• Sammon taonta
• Saarelaiset liittyvät tarinaan
• Palautetta
• Asko Korpela: Herkullisia huomioita, lainausta ja yhteenvetoa
• Tapio Rintanen: Vanhat rautaruukit
• Lähetä palautetta!

Louhi tilaa Sammon

Seitsemäs runo kuvaa, kuinka Väinämöinen Joukahaisen ampumana viruu vedessä "kuusisna hakona" ja potee haavojansa "toki tuskaksi tulevi", kokkolinnun pelastamana- saman kokkolinnun, jolle "heitit koivun kasvamahan, puun sorean seisomahan linnuille lepeämiksi, itselleni istuimiksi"- joutuu tai pääsee Pohjan pitkähän perähän summahan Sariolahan, tapaa Louhen ja pyytää tältä apua päästäkseen takaisin kotitanhuville. Louhi lupaa apua, mutta vaatii vastapalvelukseksi Sammon, kirjokannen.

Tässäkin runossa kalevalainen trokee näyttää tehonsa liikkeen ja vauhdin kuvaajana:"Sekä souti jotta joutui" nostaa väistämättä mieleen kuvan soutuliikkeestä, veto veden alla, palautus veden päältä, seuraavassa runossa taas kudonnan rytmi "suihki sukkula piossa, käämi käessä kääperöitsi, niiet vaskiset vapisi hope´inen pirta piukki" toimii melkein työn opastuksena.

Seitsemännen runon kerronta on kaiken kaikkiaan melkoista menoa, johtuneeko Pohjolan yöttömästä yöstä - sellaiseksi olen ymmärtänyt säkeet "Pohjan piika pikkarainen...teki liiton päivän kannsa.."- vai Louhen tarmosta, runossa ehditään parantaa Väinämöinen, tilata Sampo Pohjolaan ja "Työntää seppo Ilmarinen sammon takojaksi", luvata Pohjolan tytär palkaksi sampuen takojalle ja lähettää Väinämöinen takaisin omalle maalle, josta Väinämöinen meidän kaikkien patrioottien tavoin vakaumuksella virkkaa." Parempi omalla maalla vetonenkin virsun alta kuin on maalla vierahalla kultamaljasta metonen".

Tämä runo on yksi avainrunoista, joka tuo näyttämölle arvoituksellisen sammon, aarteen, josta myöhemmin vielä koituu paljon ongelmia. Aika surkeilta vaikuttavat sammon valmistamiseen tarjolla olevat ainekset: joutsenen kynän nenä, maholehmän maito, yhen ohrasen jyvä, yhen uuhen villa. Eipä taida seppo Ilmarinen ilahtua kuullessaan, millaiseen urakkaan hänet on luvattu!

Louhi saattelee Väinämöisen matkaan varoittamalla, ettei tämän tämän tulisi kohotella päätään vaan ajaa suoraa päätä kotiin.

Väinämöinen haavoittuu kosintakokeessa

Louhen varoituksesta huolimatta Väinämöinen nostaa päänsä kuullessaan kudonnan rytmin, kuin seireenin laulun, kosii Pohjan neittä, joka asettaa hänet kokeeseen "sillenpä minä menisin, kenp´on veistäisi venosen" käsin koskematta ja aivan olemattomista aineista. Väinämöinen aloittaa veneen valmistamisen, loukkaantuu pahasti tässä työssä ja joutuu jälleen hakemaan apua.

Väinämöisen haava parannetaan, Väinämöinen kiittää Luojaa

Parantaminen vaatiikin melkoiset taidot: on tiedettävä raudan synty, koska rauta aiheutti haavan. Parantajaukko huomaa, että "Muut on muistaisin sanaset, vaan en arvoa alusta, mist on rauta syntynynnä.." Onneksi Väinämöinen itse osaa tässä auttaa. Koko runo tarvitaan raudan synnyn loitsimiseen ja verenvuodon tyrehdyttämiseen.

-Olisiko niin, että vanhat rautaruukit rakennettiin sellaisille seuduille, joissa " rauta suossa soikottavi, veteläisessä venyvi"? -

Raudan taonnan ja karkaisemisen Väinämöinen kuvaa huolellisesti. "Mehiläinen, sinisiipi", "mies kepeä" , tarvittiin runon mukaan kunnon karkaisuun, mutta herhiläinen Hiien lintu ehti ensin ja niinpä rauta "raivoksi rupesi". Tässä kohdin Parantaja tajuaa tavat teräksen ja aloittaa väkevän loitsun. Runon lopussa Väinämöinen osoittaa kauniin kiitoksen Luojalle - ei ainakaan meidän kuultemme Parantajalle- ja nöyrästi lausuu:"Jumalass on juoksun määrä---ei uron osoannassa, vallassa väkevänkänä". Selvä osoitus kristinuskon vaikutuksesta runojen sisältöön.

Rinnakkain Kalevalan kanssa olen lukenut Elias Lönnrotin teosta "Matkat 1828-1844", koska minua niinkuin varmasti kaikkia Kalevalan lukijoita on ihmetyttänyt, miten Lönnrot jalkapatikassa ja senaikaisin muistiinpanovälinein on pystynyt keräämään Kalevalan pohjalla olevan aineiston. Matti Kuusen teoksesta "Kalevalaista kertomarunoutta" käy ilmi, että "Ensi askeleen kohti vapaata eri runojen yhdistelyä otti Reinhold von Becker punomalla Turun Viikko-Sanomissa 1820 yhtenäisen pienoiseepoksen Väinämöis-runoista."

Lönnrot viittaa teoksessaan "Matkat" tähän arvostettuun opettajaansa. Hänellä on siis ollut apunaan tai haittanaan jonkinlainen tarinan kehikko kulkiessaan itse runonkeruumatkoillaan. Lönnrot kertoo, että jotkut runonlaulajat olivat hyvin vastahakoisia laulamaan runojaan ja erityisesti näin, jos laulaja sai kuulla Lönnrotin olevan maisteri. Tämä johtui ehkä siitä, että kansa piti kaikkia maistereita kirkonmiehinä ja kirkonmiehet paheksuivat runonlaulantaa pakanallisena ilmiönä. Merkille pantavaa oli myös, että hänen lukiessaan runonlaulajalle joltakin toiselta muistiin merkitsemiään runoja tämä tahtoi aina tietää, keneltä Lönnrot oli runon muistiin merkinnyt.

Päästyäni Lönnrotin matkassa Vuokkiniemelle, jossa Lönnrot kohtasi aikansa ehkä taitavimman ja kuuluisimman runolaulajan Arhippa Perttusen, muistin, että kolleeganani on eräs Arhippa Perttusen jälkeläinen. Keskustellessamme yllä kuvaamistani Lönnrotin havainnoista, hän totesi, että runoissa ja erityisesti parannusloitsuissa oli kyse ns. salatiedosta. Runolaulajat ja loitsujen tuntijat halusivat tietää, kuka tämän tiedon haltija on, koska runon tai loitsun perusteella oli mahdollista määritellä shamaanin voima eli kuinka monen "tähden" tietäjästä oli kysymys. Tällainen syvempi tieto Kalevalan sisällöstä näyttää kulkevan sukuperintönä lukuisien sukupolvien ajan! Pyysin kolleegaani liittymään Kalevala-piiriin, ties mitä salatietoa vielä paljastuukaan!

Sammon taonta

Niinkuin saattoi arvata, Ilmarinen ei ilahdu kuullessaan uudesta pestistään:"En sinä pitkänä ikänä kuuna kullan valkeana lähe Pohjolan tuville, Sariolan salvoksille, miesten syöjille sijoille, urosten upottajille". Ahaa, tässä tulikin selitys sille, miksi kaiken aikaa puhutaan Louhesta, Pohjolan emännästä, mutta isännästä ei hiiskutakaan! Jälleen kerran runon tempo lumoaa liikkeen kuvauksessa, kun Väinämöinen viekkautta käyttäen saa pahaa aavistamattoman seppäparan houkutelluksi kuuseen, joka muuttuukin sellaiseksi kulkuneuvoksi, että oksat pois:"Nousi tuuli tuppurihin, ilma raivohon rakentui.....Siinä seppo Ilmarinen jopa kulki jotta joutui! Kulki tuulen tietä myöten, ahavan ratoa myöten, yli kuun, alatse päivän, otavaisten olkapäitse; päätyi Pohjolan pihalle, Sariolan saunatielle."

Sammon taonnasta neuvotellaan ja seppo Ilmarinen sanan virkki, noin nimesi:"akatp´on epäelköhöt, herjat kesken heittäköhöt, eip on mies pahempikana, uros untelompikana". Vaikuttaa aika tavalla machoilulta, jos nyt tämän oikein ymmärsin. Myötätuntoni ylivoimaisen urakan suorittajaa kohtaan laimenee tässä kohdin melkoisesti. Takokoon nyt sitten maholehmän maitosesta ja parista muusta olemattomasta materiaalista ihmesamponsa!.

Loppuosa runosta on ankaran työn kuvausta, työn, josta ei vastoinkäymisiäkään puutu, kun "seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen takoa taputtelevi, lyöä lynnähyttelevi. Takoi sammon taitavasti".

Ja miten kävi luvatun palkinnon, Pohjan tytin? Aivan korvaamatonhan hän on Pohjolan tanhuvilla "Kukapa tässä toisna vuonna, kenpä kolmanna kesänä käkiä kukuttelisi, lintusia laulattaisi, jos minä menisin muunne, saisin, marja, muille maille!..Enkä joua ilmankana..marjat on maalla poimimatta, lahen rannat laulamatta, astumattani ahoset, lehot leikin lyömättäni." Niinpä niin. Eipä sitten muuta kuin:"Kulki päivän, kulki toisen; päivälläpä kolmannella jo tuli kotihin seppo, noille syntymäsijoille."

Saarelaiset liittyvät tarinaan

Yhdennessätoista runossa siirrytään saaristoon. Ahti poika saarelainen, lieto Lemmin poika ja Kylli Saaren neiti, Saaren neiti, Saaren kukka tapaavat, rakastuvat ja solmivat liiton. Lemminkäisellä ja Kyllikillä on kummallakin oma surkea mieltymyksensä, Lemminkäinen haluaa käydä sotia ja Kyllikki kylän neitojen kanssa tanhuilla. Kumpikin vannoo "laativat ikilupansa eessä julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan, ei Ahin sotia käyä eikä Kyllikin kyleä." Lemminkäisen äiti kiittää Jumalaa, "kun annoit miniän mulle, toit hyvän tulen puhujan, oivan kankahan kutojan, aivan kenstin kehreäjän, pulskin poukkujen pesijän, vaattehien valkaisijan!" Tätä anopin suunnittelemaa työlistaa lukiessa vaikuttaa siltä, ettei Kyllikille todellakaan jää aikaa kylillä käymiseen!

Nyt alkaa tarinassa olla jo hyvän saippuasarjan verran henkilöitä ja ainakin kolme eri suuntaa, mihin juoni voi kääntyä. Tässä vaiheessa voi myös todeta, että runonlaulaja ja tässä oletan siksi itsensä Lönnrotin, taitavasti muuttelee kerronnan tapaa. Välillä juoni etenee rivi riviltä, välillä pohditaan kymmenien säkeiden verran syntyjä syviä niinkuin yhdeksännessä runossa raudan syntyä.

Palautetta 

Asko Korpela: Herkullisia huomioita, lainausta ja yhteenvetoa

Tapio Rintanen: Vanhat rautaruukit

Lähetä palautetta!