|
20.1.2002
Kalevala
Käytössäni on Otavan neljäs painos Kalevalasta, v.1995. Sen alussa on lyhennelmä Elias Lönnrotin esipuheesta Kalevalan ensimmäiseen, vuoden 1835 painokseen, jossa Lönnrot sanoo uskovansa, että Wäinämöinen, Ilmarinen ja muut nimelliset uroot ensimmäiset Suomalaiset näille maille saatatti.
1. runo
Runon aluksi "Laulaja" esittelee itsensä. Hänen sanoistaan ymmärrämme, miten tarinat ovat säilyneet:"..lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme, kuulla noien kultaisien, tietä mielitehtoisien( ?),nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa.....Niit´ennen isoni lauloi....niitä äitini opetti..." Lyhyesti laulaja esittää ohjelmistonsa ja lopuksi vielä palkkiotoivomuksensa: "Niin laulan hyvänki virren, kaunihinki kalkuttelen ruoalta rukihiselta, oluelta ohraiselta. Kun ei tuotane olutta tarittane taarivettä, laulan suulta laihemmalta, vetoselta vierittelen.."
Onneksemme tarjoilu on ollut ilmeisen runsasta, sillä tarina alkaa aivan alusta, maailman luomisesta ja Väinämöisen - ilmeisen alkusyntyisestä, lähes neitseellisestä - syntymästä.
Väinämöisen emo Ilmatar piti iän kaiken impeyttä, mutta ikävystyttyään ilman pitkillä pihoilla laskeusi lainehille, jossa tuuli tuuli kohtuiseksi, ilma paksuksi panevi. Samaan aikaan kerrotaan, miten sotka pesii Ilmattaren polvelle ja maailmankaikkeus alkaa hahmottua.
Kalevalan tutkijat (mm Pekka Ervasti, Kalevalan avain) pitävät sotkaa ajatuksen symbolina ja viittaavat Raamatun pyhään henkeen, kyyhkyyn sekä intialaisen taruston Ajan joutseneen. Ervastin havaintojen mukaan vanhimmassa Kalevalassa Väinämöinen ja Ilmatar ovat yhtä:"yksin syntyi Väinämöinen.."
Vaka vanha Väinämöinen kulkee äitinsä kohdussa kolmekymmentä vuotta, lausuu nykysuomalaisellekin hyvin tutun toiveen "Saata.. matkamiestä.., päiveä ihoamahan.."(vrt suomalaiset auringonpalvojat etelän lomarannoilla), kunnes tuli kynsin kynnykseltä, polvin porstuan ovelta. Tässä kohdin Väinämöisen syntymä alkaa jo muistuttaa ihmislapsen tuloa maailmaan.
Kuitenkin kestää vielä kahdeksan vuotta ennen kuin vaka vanha Väinämöinen aloittaa "maallisen vaelluksensa".
2. runo
vie ajatukseni sisaruksiini. Pikkuveljeni syntyi Kalevalan päivänä 28.2 ja hänen nimekseen Kalevalan kunniaksi seppo Ilmarisen mukaan tuli Seppo ja koska isosiskoni oli saanut nimensä Tellervo Tapion tytin mukaan, veljeni kolmanneksi nimeksi tuli Pellervo, josta äitini lausueli "Pellervo peltojen poika". Kalevalan toinen runo käyttää muotoa Pellervoinen, pellon poika. Ilokseni huomaan, että äitini sanonnassa on sama määrä tavuja kuin Kalevalan alkuperäisessä ilmaisussa!
Toisen runon vehreä pastoraalitunnelma "Lähti puut ylenemähän, vesat nuoret nousemahan. Kasvoi kuuset kukkalatvat, lautui lakkapäät petäjät" katkeaa Tursaan noustua aalloista ja poltettua poroksi kuivat heinät. Tuhkalla lannoitettuun maahan itää tammikin "lemmen lehti, tammen terho" ja kasvaa niin suureksi, että "piätti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta". Väinämöinen totesi aivan oikein, että "Ikävä inehmon olla, kamala kalojen uia ilman päivän paistamatta, kuuhuen kumottamatta".
Pieni vaskinen mies tulee, ilmeisesti Ilmattaren lähettämänä - Julius Krohnin arveluiden mukaan on kyseessä auringonsäde -ja alkaa iskeä tammea," panu tammesta pakeni: tahtoi tammi kallistua, lysmyä rutimoraita".
Tammen kaaduttua alkaa uusi kasvu. Laulajan kuvauksessa on kevään valoa ja riemua:" Siit´alkoi salot silota, metsät mielin kasvaella, lehti puuhun, ruoho maahan, linnut puuhun laulamahan, rastahat iloitsemahan, käki päällä kukkumahan".
Yllättävää apua Väinämöinen saa ohran viljelemisessä, kun lannoitusohjeita tirskuu tiainen. Väinämöinen toteuttaa ekologista imperatiivia ja jättää kaskipellollaan yhden koivun kaatamatta. Kokko, ilman lintu, kiittää häntä tästä teosta ja auttaa sytyttämään kasken ja "pohjaistuuli kasken poltti, koillinen kovin porotti, poltti kaikki puut poroksi, kypeniksi kyyetteli".
Toivoessaan hyvää satoa Väinämöinen osoittaa jo länsimaista tehoajattelua:" Nouse, maa, makoamasta, Luojan nurmi nukkumasta".
Riemukas pastoraalitunnelma kasvaa taas runon lopussa, kun kevätkäkönen vuorostaan ihmettelee kaatamatta jätettyä koivua ja Väinämöinen tunnelmoi:" sinulle kukuntapuuksi. Siinä kukkuos käkönen, helkyttele, hietarinta, hoiloa, hopearinta, tinarinta riukuttele! Kuku illoin, kuku aamuin, kerran keskipäivälläki, ihanoiksi ilmojani, mieluisiksi metsiäni, rauhaisiksi rantojani, viljaisiksi vieriäni".
3. runo
On tieto kulkenut ennenkin: "Kauas kuuluvi sanoma....urohon osoannasta" eli Väinämöisen laulannasta. Joukahainen, laiha poika lappalainen, joka täynnä nuoruuden itsevarmuutta toteaa vanhemmilleen "Hyväpä isoni tieto, emoni sitäi parempi, oma tietoni ylinnä", lähteäksensä käkesi kera Väinön voitteloille.
Väinölän ahoilla sattuu kolari ja kuten kolaritilanteessa aina, kumpikin kyselee toisen nimeä. Vakuutusyhtiön ja poliisin sijasta kysytään "kuit´olet sinä sukua, kuta, kurja joukkioa?" Kun selviää, että Joukahaisen rämäksi kolaroima re´en retukka on Väinämöisen, esittää Joukahainen heti kilpalaulantahaasteen. Väinämöisen tekeytyy vaatimattomaksi:"Mitäpä minusta onpi laulajaksi, taitajaksi. Ain´ olen aikani elellyt näillä yksillä ahoilla, kotipellon pientareilla kuunnellut kotikäkeä".
Laulukilpa alkaa ja Joukahaisen taidot osoittautuvat melko niukoiksi. Väinämöinen kysäisee "Muistatko mitä enemmin, vain jo loppuivat lorusi?"Nyt Joukahainen tekee virheen, kun alkaa kehuskella olleensa paikalla silloin, kun oltiin taivon kaarta kantamassa, kuuhutta kulettamassa, aurinkoa auttamassa, otavaa ojentamassa, taivoa tähittämässä.
Väinämöinen jos joku tietää, että tämä ei pidä paikkaansa." Sen varsin valehtelitki.." Nyt Joukahainen haastaa Väinämöisen miekan mittelöön, mutta Väinämöinen torjuu tämän haasteen ja alkaa laulaa Joukahaista suohon. Joukahainen ymmärtää, että tässä on tosi kyseessä ja yrittää ostaa itsensä ylös suosta tarjoamalla Väinämöiselle joustaan, purttaan, hevostaan, aumaansa.
Kaikki nämä tarjoukset Väinämöinen torjuu toteamalla, että hänellä itsellään on näitä hyviä jo tarpeeksi. Joukahainen tarjoaa nyt henkensä pelastukseksi sisartaan, vaikka hän ei liene sisarensa naittaja. Väinämöinen hyväksyy tarjouksen ja laulaa Joukahaisen ylös suosta.
Kotiin saavuttuaan Joukahainen kertoo äidilleen, mihin sotkuun on itsensä ja sisarensa saattanut. Äiti kuitenkin vaikuttaa varsin innostuneelta ajatuksesta, saada" sukuhuni suurta miestä, rotuhuni rohkeata, vävykseni Väinämöistä, laulajata langokseni." Ainosisar sitävastoin vaipuu epätoivoon.
4. runo
Aino tapaa lehdossa Väinämöisen, kauhistuu, riisuu yltään kaikki asunsa koristeet ja kiiruhtaa kotiin. Aino kertoo kullekin perheenjäsenistä koristeidensa putoamisesta eri tavoin. Äiti yrittää lahjoa tyttärensä suopeaksi suunnitellulle liitolle lupaamalla tälle Kuutarelta ja Päivätäreltä saamansa kalleudet. Lohduton on neidon mieli:"Oisin kuollut kuusiöisnä,..oisi en paljoa pitänyt..emon itkua vähäisen, ison vieläki vähemmän, veikon ei väheäkänä". Aino pukeutuu äidin antamiin kalleuksiin, vaeltaa meren rantaan ja hukuttautuu. Kun tieto tästä tulee Ainon omaisille, äidin omantunnontuskat ovat hirveät:" Elkätte, emot poloiset...tuuitelko tyttäriä...vastoin mieltä miehelähän..."
5. runo
Väinämöinen murehtii Ainon kohtaloa ja lähtee Vellamon neitoja saalistamaan. Hän saa saalikseen suuren lohen, mutta yrittäessään paloitella sitä ateriaksi, lohi loimahti
merehen. ja selittää " En ollut merilohia, syvän aallon ahvenia: olin kapo, neiti nuori, sisar nuoren Joukahaisen".Väinämöinen allapäin, pahoilla mielin, kun ei tuntenut tätä. Runon loppupuolella on säepari, joka lienee käytössä olevista Kalevan säkeistä tutuin: "mikä nyt sorti suuren äänen, äänen kaunihin kaotti? Suru sorti suuren äänen, huoli armahan alenti;"
Emo hauasta havasi, alta aallon vastaeli ja neuvoi Väinämöistä lähtemään "Pohjan tyttärihin. Siell on tyttäret somemmat... ei Joukon jorottaria, Lapin lapsilönttäreitä". Tavanomainen lohdutus: se, minkä menetti, ei oikeastaan ollutkaan minkään arvoista!
6 .runo
V. lähtee matkalle. Matkan teon hurja vauhti kuuluu hyvin: "hepo juoksi, matka joutui, koti jääpi, tie lyheni.". Joukahainen piti viikkoista vihoa päälle laulajan ikuisen ja väijyy uuden jousensa kanssa Väinämöistä. Päivänä muutamana hän huomaa "Onko se iässä pilvi, päivän koite koillisessa?" Väinämöinen on tulossa. Emo kieltää Joukahaista ampumasta "Väinö on sukua suurta: lankoni sisaren poika. Ampuisitko Väinämöisen, kaataisit kalevalaisen, ilo ilmalta katoisi, laulu maalta lankeaisi.." Varoituksista huolimatta Joukahainen ampuu Väinämöistä kolmasti ja Väinämöinen vaipuu mereen.
|
o AJK kotisivu
o Kalevala