Pihlanto Pekka
Runolaulajan rooli improvisoijana

• Mistä on kysymys?
• Lönnrotin osuus
• Runonlaulaja ei opi eeposta "ulkoa"
• Jatkuvasti kehittyvä mentaalinen teksti
• Runonlaulaja ja jazz-muusikko hieman samalla asialla?
• Joskus säännöt ja rakenteet rikotaan
• Ihmistuntemusta ja muuta opetusta
• Tuttuja sanontoja ja fraaseja
• Sujuva poljento ja nokkelat juoksutukset
• Erilaisuuden rikkaus
• Palautetta
• Lähetä palautetta!

Mistä on kysymys?

Seuraava tarkastelu perustuu Kalevalan luku-urakan päätteeksi kirjoittamaani yhteenvetoon: "Mitä opimme Kalevalasta?" Käsillä olevassa versiossa pyrin havainnollistamaan kansalliseeposta ja sen syntytapaa vertaamalla sitä suhteellisen hyvin tuntemaani taidemuotoon, jazz-musiikkiin. Minun on tosin vaikea arvioida, onko tästä vertailusta Kalevalan syntyä ja kehittymistä valaisevaa hyötyä sellaiselle, jolle jazz on suhteellisen vieras, mutta aion kuitenkin yrittää.

Lönnrotin osuus

Aikojen kuluessa on keskusteltu paljon siitä, mikä oli Elias Lönnrotin osuus Kalevalan synnyssä. Oliko Lönnrot vain ansiokas keräilijä, joka tallensi uskollisesti kuulemansa ja vain hieman täydenteli paikoin ehkä aukollista tekstiä, vai loiko hän itsenäisesti eepoksen niistä runojen aihioista ja katkelmista, jotka hän keräsi? Vaikka Elias Lönnrotin kädenjälki on tutkijoiden mukaan melkoinen, uskon, että perustarina henkilöineen juontaa juurensa kaukaa muinaisuudesta. Lauri Honko ("Elias Lönnrot näytti arvostelijoilleen. Lyhennetty Kalevala oli eepoksen laulajan vastaus esitettyyn kritiikkiin", Turun Sanomat, alkuvuodesta 2002) toteaa, että aluksi Lönnrot pyrki seurailemaan lähinnä vienankarjalaisia laulajia sovittaessaan runoja laajempaan juoneen. Kun tämä tie oli kuljettu loppuun, Lönnrot joutui ottamaan henkilökohtaisen vastuun juonikokonaisuudesta. Hongon mukaan tämä ei kuitenkaan tehnyt hänestä taiderunoilijaa.

Runonlaulaja ei opi eeposta "ulkoa"

Lönnrot keräsi materiaalin, mutta miten se alunperin luotiin ja siirrettiin eteenpäin? Kiinnitin jo ensimmäisessä lukujaksossa huomiota runonlaulajiin ja heidän panokseensa. Mielikuvituksellisten tarinoiden ensi versioiden keksiminen on ollut ansiokas suoritus, samoin niiden omaksuminen muistinvaraisesti ja siirtäminen uudelle sukupolvelle. Lauri Honko kuitenkin kertoo edellä mainitussa artikkelissaan, että runonlaulaja ei opi eeposta "ulkoa" vaan sisäistää ensin epiikan kielen ja runokeinot sekä pääsee vasta sitten luomaan eepoksesta oman versionsa tulevien esitystensä pohjaksi. Tulos ei ole Hongon mukaan koskaan toisen laulajan esityksen kopio, eikä mikään esitys ole lopullinen.

Jatkuvasti kehittyvä mentaalinen teksti

Honko kertoo, että eepoksen eri esityksiä yhdistää laulajan tajunnassa jatkuvasti kehittyvä mentaalinen teksti, joka voi esitystilanteessa toteutua lyhyempänä tai pitempänä (holistisen ihmiskäsityksen harrastajalle tämä on selvää asiaa: eepos on merkityksinä laulajan maailmankuvassa, mutta nämä merkitykset muokkautuvat jatkuvasti tajunnan prosesseissa). Lönnrotin Kalevala-kertomus on juuri tällainen jatkuvasti kehittyvä mentaalinen teksti, jota emme sellaisenaan tavoita, mutta josta saamme käsityksen eri versioita vertaamalla. Vuosina 1833-62 Lönnrot esitti viisi eri versiota, jotka olivat eripituisia, mutta seurasivat kaikki pääjuonta. Honko pitää Lönnrotia laulajana, jolla oli mielessään suuri kertomus, jonka hän esitti yhä uudelleen. Tämä tulkinta tuntuu hieman erikoiselta, sillä Lönnrothan kirjoitti kuulemansa säkeet tarkasti muistiin. Eri asia on, että hän järjesteli tätä kirjallista perusmateriaalia eripituisiksi versioiksi ja muutti runojen järjestystä jne. Tekeekö se hänestä laulajan veroisen?

Runonlaulaja ja jazz-muusikko hieman samalla asialla?

Mielenkiintoinen on Hongon toteamus, että suullisen runon elämä koostuu sarjasta esityksiä, jotka syntyvät ja katoavat vuorollaan, korvaavat toisensa. Esitystilanteessa laulaja ei muistele varhempia esityksiä vaan valmistautuu antamaan parhaan mahdollisen tulkintansa tässä ja nyt. Tämä tulkinta vähättelee runonlaulajien muistisuoritusta, mutta se saattaa olla ainakin jossakin määrin totta.

Tässä vaiheessa mieleen tulee analogisesti jazz-muusikon improvisoima esitys. Rinnastus ei liene täysin epäoikeutettu ottaen huomioon, että jazzin juuret ovat pohjimmiltaan syvällä afrikkalaisessa kansanperinteessä. Jazz-muusikko on "runonlaulaja", joka omaksuu aikaisemmasta kappaleen melodian ja sointurakenteen, sekä ehkä muitakin "teknisiä" piirteitä (tahtilajin, rytmiikan ja tempon). Vaikka hän säveltäisi kyseisen kappaleen, se kuitenkin perustuu aikaisempaan perinteeseen. Improvisoidessaan oman tai jonkun muun sävellyksen pohjalta hän nojaa soolonsa kappaleen sointuihin, pyrkien esittämään omia variaatioitaan, jotka poikkeavat mahdollisimman paljon kappaleen melodiasta (teemasta) ja myöskin aikaisempien esittäjien improvisaatioista. Jokainen esitys on siis aivan tarkoituksella erilainen ja ainutlaatuinen, mutta mikään esitys ei myöskään ole lopullinen. Silti on aina kysymys tietystä nimetystä kappaleesta, sävellyksestä - runonlaulantaan verraten: runosta tai kertomuksesta, jota varioidaan. Sekä runonlaula jaa että jazz-muusikkoa sitovat tietyt säännöt, jotka asettavat tulkinnalle rajat, mutta näissä rajoissa kumpikin voi toteuttaa itseään ja luoda jotakin omaperäistä, parhaimmillaan ainutlaatuista sekä ylittämätöntä. Tämä on jotakin muuta kuin runon rallattaminen ulkomuistista tai sävellyksen toistaminen nuotti nuotilta aina samanlaisena.

Joskus säännöt ja rakenteet rikotaan

Säännöt eivät kuitenkaan ole kirjallisuudessa eikä musiikissakaan aina sitovia elementtejä. Kalevalassa ei tosin ole täysin vapaamuotoisia jaksoja, mutta Volter Kilven Kirkolle-teoksessa niitä on. Sen muutama luku päättyy suorastaan hillittömästi luontoa ja tunnelmia maalaileviin vapaisiin runoriveihin. Ne ovat kirjailijan mukaan "vain paisuvampaa proosaa, joka ymmärtämisen helpottamiseksi on jäsennetty lausejaksojen hengityksen mukaiseksi", eivätkä ole siten tarkoitettu runoksi. Ne eivät sisällä mitään selvää tarinaa vaan pikemminkin tunnelmia, joita sanavalinnat ja niiden esillepano välittävät.

Jazzin alueella tätä esitystapaa vastaa vapaa improvisointi. Siinä on tavanomaisen sointupohjaisen ja tahtijärjestelmän kahleisiin sidotun musiikin säännöt rikottu tai unohdettu, jolloin soittajalle jää lähes täysi vapaus ilmaista itseään ja tuntemuksiaan sekä toteuttaa musiikillisia oikkujaan. Free-jazzin vapaasti assosioitua melodiakudosta ja nuottiryöpytystä vastaavat Kilven tekstissä sana- ja virkekudokset sekä -ryöpyt, joita on turha pyrkiä ymmärtämään normaaliproosan tai runonkaan näkökulmasta. Vastaavasti vapaata musiikillista improvisaatiota kuunteleva ei siis löydä kantavia melodioita tai rakenteellisia kiinnekohtia, vaan mikäli hän haluaa siitä nauttia, hänen on suljettava analyyttinen mielensä pois sekä antauduttava tunne- ja vaistotasolla musiikin vietäväksi.

Ihmistuntemusta ja muuta opetusta

Tavanomaisessa "ei-vapaassa" sävellyksessä on oma musiikillinen sisältönsä ja usein kertomuksensakin, varsinkin jos se on sanoitettu. Mikä on sitten Kalevalan sisältö tässä mielessä? Kalevalasta oppii tuntemaan sen juonta kuljettavien tarinoiden ohella ainutlaatuisia, mutta toden tuntuisia ihmistyyppejä. On hyviä ja pahoja, mutta oikeastaan mustavalkoisuus puuttuu. Väinämöiselläkin on heikkoutensa: nuorten naisten vokottelu, itkuisuus ja ahneus Sammon perään. Pohjan Akka on ehkä pahin tapaus, mutta häntäkin voi ymmärtää, sillä sankarit ovat hänen tyttäriään kärttämässä ja Ilmarisen hoteissa yksi näistä kuolee. Lemminkäinen listii Akan mieheltä pään ja Sampo viedään häneltä oikeudettomasti. Oikeastaan Kullervo on sittenkin pahin tyyppi, sillä hänestä on vaikea löytää mitään hyvää. Edes omaa sukuaan hän ei sääli - äitiä sentään lukuun ottamatta. Hänenkin kohdallaan on lieventävä asianhaara: "lapsi kaltoin kasvattama". Ihme kyllä, taiteilijat ovat nähneet juuri Kullervossa kuvaamisen ja säveltämisen arvoisen koh teen.

Tuttuja sanontoja ja fraaseja

Hyvät sävellykset, esimerkiksi jazz-kappaleen teema ja usein soolotkin, sisältävät rikkaita musiikillisia yksityiskohtia, fraaseja, joita muut muusikot saattavat omaksua ja toistaa omien soolojensa yhteydessä toteutettuina "viittauksina". Vastaavasti Kalevalassa esiintyy lukuisia sanontoja, joita on toistettu mitä erilaisimmissa yhteyksissä teoksen ulkopuolella. Kuinka monta kertaa uutiskatsauksen selostaja on todennut: "vesille venosen mieli" ja "ei vara venettä kaa'a"? Jokainen oluenjuoja tietää, että "ohrasta oluen synty". Monasti on kuultu, että "akka tieltä kääntyköhön", samoin on usein lähdetty "soitellen sotahan", jne.

Sujuva poljento ja nokkelat juoksutukset

Kalevalan sujuva poljento ja nokkelat juoksutukset ovat viihdyttäviä. Jälleen löytyy vertauskohta rytmimusiikista. Sen piirissä puhutaan "svengistä", joka on tällaista dynaamisen letkeää rytmiikkaa, joka ikään kuin "laahaa" aavistuksen verran jäljessä kappaleen perusrytmistä luoden jäntevän ja suorastaan suggestiivisen eteenpäin menon tunnelman. Vaikka itse Kalevalan tarina ei aina olisikaan kovin merkillinen, juuri se miten asia ilmaistaan, saa kuulijan kiinnostumaan. Samaan tapaan hyvä jazz-muusikko saa esityskeinoillaan eloa ja kiinnostavuutta mitään sanomattomaankin melodiaan. Toisaalta Kalevalan julmat ja surullisetkin jaksot tuntuvat siedettäviltä, kun sanonta patinoi ne tietyllä keveydellä ja ymmärtämyksellä: elämäähän (ja kuolemaa) tämä vain on, saattaa lukija hengähtää - samaan tapaan kuin taidolla esitettyä mollivoittoista sävelmää kuunnellessaan.

Erilaisuuden rikkaus

Luku-urakan edistyessä oli mielenkiintoista nähdä, miten erilaisia koosteita eri kommentoijat esittivät. Jokainen "improvisoi" omista lähtökohdistaan ponnistaen samastakin "teemasta" erilaisen soolon. Samalla huomasi monta kertaa, että jotakin tärkeää oli lipunut ohi omien silmien. Näin lukupiirin koosteet yhdessä antoivat rikkaan kollektiiviseen improvisointiin perustuvan tulkinnan Kalevalasta. On helppo uskoa, että vaikka lukupiirissä olisi ollut vaikkapa sata jäsentä, kaikkien kertomukset olisivat olleet erilaiset.

Palautetta 

Lähetä palautetta!