Pihlanto Pekka
11 Mitä opimme Kalevalasta?

• Lönnrotin rooli
• Runonlaulaja ei opi eeposta "ulkoa"
• Jatkuvasti kehittyvä mentaalinen teksti
• Runonlaulaja ja jazz-muusikko hieman samalla asialla?
• Ihmistuntemusta ja muuta opetusta
• Tuttuja sanontoja
• Sujuva poljento ja nokkelat juoksutukset
• Erilaisuuden rikkaus
• Palautetta
• Asko Korpela: Kiitos kertakaikkiaan mahtavasta yhteenvedosta!
• Lähetä palautetta!

Lönnrotin rooli

Kalevala osoittautui yllättävän värikkääksi kertomukseksi Suomen kansan menneisyydestä. Vaikka Elias Lönnrotin kädenjälki on tutkijoiden mukaan melkoinen, uskon kuitenkin, että perustarina henkilöineen juontaa juurensa kaukaa muinaisuudesta. Lauri Honko ("Elias Lönnrot näytti arvostelijoilleen. Lyhennetty Kalevala oli eepoksen laulajan vastaus esitettyyn kritiikkiin", Turun Sanomat, alkuvuodesta 2002) toteaa, että aluksi Lönnrot pyrki seurailemaan lähinnä vienankarjalaisia laulajia sovittaessaan runoja laajempaan juoneen. Kun tämä tie oli kuljettu loppuun, Lönnrot joutui ottamaan henkilökohtaisen vastuun juonikokonaisuudesta. Tämä ei kuitenkaan tehnyt hänestä taiderunoilijaa.

Runonlaulaja ei opi eeposta "ulkoa"

Kiinnitin jo ensimmäistä lukujaksoa kommentoidessani huomiota runonlaulajiin ja heidän suoritukseensa. Mielikuvituksellisten tarinoiden keksiminen on ollut ansiokas suoritus, samoin niiden omaksuminen muistinvaraisesti ja siirtäminen uudelle sukupolvelle. Lauri Honko kuitenkin kertoo edellä mainitussa artikkelissaan, että runonlaulaja ei opi eeposta "ulkoa" vaan sisäistää ensin epiikan kielen ja runokeinot sekä pääsee vasta sitten luomaan eepoksesta oman versionsa tulevien esitystensä pohjaksi. Tulos ei ole Hongon mukaan koskaan toisen laulajan esityksen kopio, eikä mikään esitys ole lopullinen.

Jatkuvasti kehittyvä mentaalinen teksti

Honko kertoo, että eepoksen eri esityksiä yhdistää laulajan tajunnassa jatkuvasti kehittyvä mentaalinen teksti, joka voi esitystilanteessa toteutua lyhyempänä tai pitempänä (holistisen ihmiskäsityksen harrastajalle tämä on selvää asiaa: eepos on merkityksinä laulajan maailmankuvassa, mutta nämä merkitykset muokkautuvat jatkuvasti tajunnan prosesseissa). Lönnrotin Kalevala-kertomus on juuri tällainen jatkuvasti kehittyvä mentaalinen teksti, jota emme sellaisenaan tavoita, mutta josta saamme käsityksen eri versioita vertaamalla. Vuosina 1833-62 Lönnrot esitti viisi eri versiota, jotka olivat eripituisia, mutta seurasivat kaikki pääjuonta. Honko pitää Lönnrotia laulajana, jolla oli mielessään suuri kertomus, jonka hän esitti yhä uudelleen. Tämä tulkinta tuntuu hieman erikoiselta, sillä Lönnrothan kirjoitti kuulemansa säkeet tarkasti muistiin. Eri asia on, että hän järjesteli tätä kirjallista perusmateriaalia eripituisiksi versioiksi ja muutti runojen järjestystä jne. Tekeekö se hänestä laulajan veroisen?

Runonlaulaja ja jazz-muusikko hieman samalla asialla?

Mielenkiintoinen on Hongon toteamus, että suullisen runon elämä koostuu sarjasta esityksiä, jotka syntyvät ja katoavat vuorollaan, korvaavat toisensa. Esitystilanteessa laulaja ei muistele varhempia esityksiä vaan valmistautuu antamaan parhaan mahdollisen tulkintansa tässä ja nyt. Tämä tulkinta vähättelee runonlaulajien muistisuoritusta, mutta se saattaa olla ainakin jossakin määrin totta. Mieleeni tulee analogisesti jazz-muusikon improvisoima esitys - rinnastus ei liene täysin epäoikeutettu ottaen huomioon, että jazzin juuret ovat pohjimmiltaan syvällä afrikkalaisessa kansanperinteessä. Jazz-muusikko omaksuu aikaisemmasta kappaleen melodian ja sointurakenteen, sekä ehkä muitakin "teknisiä" piirteitä (tahtilajin, rytmiikan ja tempon). Hän nojaa soolonsa kappaleen sointuihin, pyrkien esittämään omia variaatioitaan, jotka poikkeavat mahdollisimman paljon kappaleen melodiasta (teemasta) ja aikaisempien esittäjien improvisaatioista. Jokainen esitys on siis erilainen ja ainutlaatuinenkin. Silti on kysymys tietystä kappaleesta, sävellyksestä - runonlauluun verraten: runosta tai kertomuksesta. Sekä runonlaulajaa että jazz-muusikkoa sitovat tietyt säännöt, jotka asettavat tulkinnalle rajat, mutta näissä rajoissa kumpikin voi toteuttaa itseään ja luoda jotakin omaperäistä, parhaimmillaan ainutlaatuista ja ylittämätöntä. Tämä on jotakin muuta kuin runon rallattaminen ulkomuistista tai sävellyksen toistaminen nuotti nuotilta samanlaisena.

Ihmistuntemusta ja muuta opetusta

Kalevalasta oppii tuntemaan myös ainutlaatuisia, mutta toden tuntuisia ihmistyyppejä. On hyviä ja pahoja, mutta oikeastaan mustavalkoisuus puuttuu. Väinämöiselläkin on heikkoutensa: nuorten naisten vokottelu, itkuisuus ja ahneus Sammon perään. Pohjan Akka on ehkä pahin tapaus, mutta häntäkin voi ymmärtää, sillä sankarit ovat hänen tyttäriään kärttämässä ja Ilmarisen hoteissa yksi näistä kuolee. Lemminkäinen listii hänen mieheltään pään ja Sampo viedään häneltä oikeudettomasti. Oikeastaan Kullervo on pahin tapaus, sillä hänestä on vaikea löytää mitään hyvää. Edes omaa sukuaan hän ei sääli - äitiä sentään lukuun ottamatta. Hänenkin kohdallaan on lieventävä asianhaara: "lapsi kaltoin kasvattama". Ihme kyllä, taiteilijat ovat nähneet Kullervossa kuvaamisen ja säveltämisen arvoisen kohteen. - Runonlaulaja siis välitti kuulijoilleen ihmistuntemusta ja samalla konkreettista käyttäytymisopetusta. Meille Kalevalan tarjoamat käytännön opit eivät ole juurikaan enää päteviä, mutta aikalaisille karjanonnen, metsästysonnen , oluenpanon, häätapojen, verenseisauttamisen ja muiden käytännön niksien paljastaminen oli arvokasta.

Tuttuja sanontoja

Kalevalalla on ollut suurempi vaikutus kielenkäyttöömme kuin olisin uskonut. Tarkoitan lukuisia sanontoja, jotka ovat minulle jo lapsuudesta tuttuja. Kuinkahan monta kertaa uutiskatsauksen selostaja on todennut: "vesille venosen mieli" ja "ei vara venettä kaa'a"? Historian opettajani Porin lyseossa totesi hyväntahtoisesti jollekin kovapäiselle oppilaalle: "Poika suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön". Jokainen oluenjuoja tietää, että "ohrasta oluen synty". Monasti olen kuullut, että "akka tieltä kääntyköhön", samoin on usein lähdetty "soitellen sotahan", jne.

Sujuva poljento ja nokkelat juoksutukset

Aivan mikrotasolle lopuksi mennäkseni: Kalevalan sujuva poljento ja nokkelat juoksutukset ovat viihdyttäviä. Vaikka itse tarina ei aina olisikaan kovin merkillinen - edes kertomisen arvoisen tuntuinen - juuri se miten asia ilmaistaan, saa kuulijan kiinnostumaan. Toisaalta julmat ja surullisetkin jaksot tuntuvat siedettäviltä, kun sanonta patinoi ne tietyllä keveydellä ja ymmärtämyksellä: elämäähän (ja kuolemaa) tämä vain on, saattaa lukija hengähtää.

Erilaisuuden rikkaus

Mielenkiintoista oli myös nähdä, miten erilaisia koosteita eri kommentoijat esittivät. Eihän tämän pitäisi olla tulkitsevaan tutkimukseen perehtyneelle mikään yllätys, mutta kyllä se vain oli. Samalla huomasi monta kertaa, että jotakin tärkeää oli lipunut ohi omien silmien. Näin lukupiirin koosteet yhdessä antavat rikkaan tulkinnan Kalevalasta. On helppo uskoa, että vaikka lukupiirissä olisi ollut sata tai tuhat jäsentä, kaikkien kertomukset olisivat olleet erilaiset.

Palautetta 

Asko Korpela: Kiitos kertakaikkiaan mahtavasta yhteenvedosta!

Lähetä palautetta!