Pihlanto Pekka
10 Vaka vanha Väinämöisen viimeiset uroteot

• Karhu kumoon ja peijaiset
• Pohjan akka sammuttaa valot
• Kaksi urosta tulen etsinnässä
• Liinaisella nuotalla onnistuu
• Poltti parran Väinämöisen, poltti puolen Pohjanmaata
• Ilmarisen taidon rajat
• Arvan neuvomana Pohjolaan
• Päästi päivän kalliosta
• Kalevalainen Neitsyt Maria
• Karjalan kuningas ja Väinämöisen lähtö
• Katkera uranuurtaja sulkee suunsa
• Palautetta
• Pirjo Hellä: Pellavaurakka pimeässä
• Pekka Pihlanto: Pitkiä pellavia!
• Lähetä palautetta!

Karhu kumoon ja peijaiset

Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas jatkaa Kalevan kansan ahdistelua: "nostan karhun kankahalta, Kalevalan karjan päälle". Sepon takomalla "keskilaaullisella keihyellla" ja karhunpyytäjän sanoilla vaka vanha kuitenkin kellistää tämän "karvalallusensa". Karhu saa arvostetun vastaanoton, vaikka menettääkin turkkinsa. Arvostusta osoittaa myös peijaisissa laulettu otson synty: "Ei otso olilla synny, eikä riihiruumenilla!" Mielikki metsän emännällä on keskeinen rooli otson synnyssä. Otsoa hyvitetään ja annetaan se kuva, että tämä teloi itse itsensä hengiltä, ei Väinämöinen: "itse vieri vempeleltä, horjahti havun selältä; risut rikkoi rintapäänsä, varvut vatsansa hajotti". Lopuksi Väinämöinen musisoi ja "pitkin iltoa iloitsi".

Pohjan akka sammuttaa valot

Kuu ja aurinko tulevat varomattomasti lähietäisyydelle soittoa kuulemaan ja Pohjan akka harvahammas - ei kai näiden temppujen jälkeen enää niin kohtelias tarvinne olla? - "kätki kuun kumottamasta kirjarintahan kivehen, lauloi päivän paistamasta vuorehen teräksisehen". Tekonsa täydennykseksi hän vielä varastaa tulen Väinölän tuvilta: "jo oli yö alinomainen, pitkä, pilkkoisen pimeä". Jopa Ukko ihmettelee tapahtunutta ja iskee tulta "miekalla tuliterällä" uuden kuun ja auringon aineiksi. Ilman neiti - tohelo - pudottaa tulen taivaasta maahan.

Kaksi urosta tulen etsinnässä

Väinämöinen ja Ilmarinen näkevät valoilmiön ja lähtevät "tulta tietämähän". Mitenkähän näkivät kulkea? Ja miten Pohjolan väki itse tuli toimeen pimeässä? Ilmatar kertoo matkalla, että tuli putosi läpi taivaan "kautta kuivan kurkihirren Tuurin tupahan Palvoisen laettomahan" ja teki siellä pahojaan. Kalevalan sanakirjassa Tuurin sanotaan viittaavan Thoriin ja Palvoisen - joissakin toisinnoissa Palvanen - samoin jumalolentoon. Käy ilmi, että kala toisensa jälkeen on niellyt tulen, toiseksi viimeisenä "kulea kuuja" (järvilohi), jonka viimein hotkaisi "halea hauki" (Havaijin kieli muistuttaa hiukan suomea - "näyttönä" siitä: Mauin saarella on tulivuori (sic!) nimeltä Haleakala). Haleaa haukea yritetään pyydystää niinisellä nuotalla. Ensin Väinämöinen "työnti naiset nuottaselle" sitten veljekset, mutta "tullut ei halea hauki".

Liinaisella nuotalla onnistuu

Vaka vanha arvelee liinaisen (pellavaisen) nuotan olevan parempi kuin niininen. Homma alkaa aivan alusta, liinan siemenen etsinnästä. Koko prosessi käydään lävitse kylvämisestä, loukutukseen, kutomiseen ja pauloitukseen saakka. Ihme vain, että tämä tapahtui pimeässä! Uskalsikohan kukaan kuulijoista vaivata runonlaulajaa näin tosikkomaisilla kysymyksillä? Kalan saaminen edellyttää Kalanpyytäjän sanojen lausumista. Niiden tuloksena merestä nousee pikku mies, joka tarjoutuu tarpomaan (= lyömään porkkapäisellä sauvalla veteen ajaakseen kaloja pyydykseen). Saadaankin halea hauki, jota oli viikon pyydetty.

Poltti parran Väinämöisen, poltti puolen Pohjanmaata

Päivän poika sitten perkaa ja avaa kalan toisensa jälkeen kuin venäläisen maatuskanuken. Valmista ei tule vieläkään, sillä tuli luiskahtaa Päivän pojan kädestä, polttaa Väinämöisen parran ja sepon poskipäitä sekä käsiä. Lopuksi syntyy kaikkien aikojen metsäpalo: "poltti puolen Pohjanmaata, sakaran Savon rajoa, kahen puolen Karjalata". Kattilaan Väinämöinen sitten tulen jostakin tavoittaa, ja saa "tuvat tulellisiksi, pirtit valkeallisiksi". Jälleen päästään oppimaan asioita kun Ilmarinen lausuu Tulenpolttaman sanat. Tehokkaita olivat, sillä "sai seppo paranneheksi, entisellehen ehoksi, tuimista tulen vioista".

Ilmarisen taidon rajat

"Ain' on päivä paistamatta, kuu kulta kumottamatta". Hankalaa on elellä tällaisessa ydintalvessa. Neiet ja orpanat houkuttelevat Ilmarisen takomaan kuuta ja aurinkoa. Väinämöinen osuu naulan kantaan: "Jo nyt laait joutavia! Ei kumota kulta kuuna, paista päivänä hopea." Olisi luullut sepon oppineen jo kultaisen naisen taonnasta. Nytkin tehtävä ylitti hänen taitonsa rajat.

Arvan neuvomana Pohjolaan

Väinämöinen ryhtyy ratkaisemaan ongelmaa "rationaalisesti", arpomalla. Arpa on keino, jolla hankittiin selvyyttä salaisiin asioihin ja ennustettiin tulevia tapahtumia - tuttua Uudenvuoden valvojaisista. Väinämöinen käyttää tinan sijasta lepän lastuja ja lausuu Arvan sanat. "Toi arpa toet sanomat, merkki miesten vastoavi". Sanomaa seuraten vaka vanha lähtee hakemaan kuuta ja aurinkoa Pohjolan kivimäestä. Taisteluhan siitä syntyy ja Väinämöinen "listi kuin naurihin napoja, lippasi kuin liinan päitä, päitä Pohjan poikasien". Kas kun mahtava Pohjan akka ei pysty tätä listimistä estämään.

Päästi päivän kalliosta

Runonlaulaja pitkittää tyypillisesti tarinaa. Huvittavana yksityiskohtana kerrotaan, että Väinämöinen katsoo kiven raosta ja "siellä kyyt olutta juovat, maot vierrettä vetävät, kirjavan kiven sisässä". Vaka vanha hoitaa ongelman miekallaan ja arvelee, että älkööt tämän päivän jälkeen "kyyt juoko olosiamme, maot mallasjuomiamme!" Kallion ovet pysyvät suljettuina, sillä "ei ovet käsin avau, salvat ei sanoista huoli". Ilmarinen saa vielä yhden taontatehtävän: kuokka kolmihaara, tusina tuuria, avaimia aika nippu ja kelpo kimppu keihäitä - siinä murtovälineet. Niitä ei kuitenkaan tarvita: Pohjan akka lentelee havukkana sepon majalle ja saa tietää tämän takovan "kaularenkahaista tuolle Pohjolan akalle, jolla kiinni kytketähän vaaran vankan liepehesen". Akka tuntee jo tuhon tulevan, ja ongelma ratkeaa rauhanomaisesti: lennettyään Pohjolaan hän "laski kuun kivestä irti, päästi päivän kalliosta".

Kalevalainen Neitsyt Maria

Loppurunoon marssitetaan vielä uusi henkilö Marjatta, joka tulee raskaaksi neitseellisesti, metsän marjasta. Yhteisön torjunta aviottomalle raskaudelle on tyly. Sen paremmin kotona kuin kylilläkään, Ruotuksen talossa, ei synnytyssaunaa lämmitetä vaan kehotetaan hoitamaan asia kontion kivikoloissa tai hepohuoneessa eli tallissa. Kysymyksessä on selvästi Neitsyt Marian tapaus, kuten Aimo Turusen Kalevalan sanat ja niiden selityksetkin toteaa. Paha Ruotuksen isäntä on sen mukaan Herodes. Marjatta "teki tuonne pienen poian, latoi lapsensa vakaisen, heinille hevosen luoksi, sorajouhen seimen päähän".

Karjalan kuningas ja Väinämöisen lähtö

Lapsen jumalallinen syntyperä selviää kun Marjatta etsii kadonnutta poikaansa ja kyselee neuvoa Tähdeltä, Kuulta ja Päivältä. Jokainen vastaa: "Hänpä on minunki luonut". Lapsi löytyy, mutta hänelle ei saada kastajaa, sillä ukko Virokannas "ei risti riivattua, katalata kastakana, kun ei ensin tutkittane, tutkittane, tuomittane". Tuomariksi otetaan Väinämöinen, jonka tuomio on armoton: "poika suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön!" Kaksiviikkoinen poika pystyykin puolustamaan itseään: "Ohoh sinua, ukko utra, ukko utra, unteloinen, kun olet tuhmin tuominnunna väärin laskenna lakia!" Hän tietää Väinämöisen syyllistyneen tuhmempiinkin töihin, mutta häntä ei silti viety suolle. Tämä ihme pelastaa lapsen, ja "ukko risti ripsahutti, kasti lapsen kapsahutti Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan valtijaksi." Muuta ei tarvittu: "siitä suuttui Väinämöinen, jopa suuttui ja häpesi". Väinämöinen "lauloi kerran viimeisensä, lauloi vaskisen venehen". Mennessään Väinämöinen vielä jupisee katkerana, että kyllä häntä vielä tarvitaan "uuen Sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi." Jätti sentään "kantelon jälille, soiton Suomelle sorean, kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa".

Katkera uranuurtaja sulkee suunsa

Katkeruutta on runonlaulajankin loppusanoissa kun hän katsoo, että on aika sulkea suunsa ja laata virren laulannasta. Laulaja valittelee orpouttaan: "piennä jäin minä emosta, matalana maammostani" ja karkotustaan hoitopaikastaan. Katkeruutta aiheuttaa vielä ylikriittinen arvostelijakin, joka "lausui liioin laulavani, pahasti pajattavani, väärin virttä vääntäväni". Puolustukseksi laulaja esittää, että hän ei ole päässyt oppiin, toisin kuin kaikki muut. Niinpä niin, tuttu tarina. Mutta on sitä sentään oltu uranuurtajia: "Vaan kuitenki kaikitenki, la'un hiihin laulajoille, lau'n hiihin, latvan taitoin, oksat karsin, tien osoitin. Siitä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi, laajemmille laulajoille, runsahammille runoille, nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa".

Palautetta 

Pirjo Hellä: Pellavaurakka pimeässä

Pekka Pihlanto: Pitkiä pellavia!

Lähetä palautetta!